Tämä täti matkustelee työn puolesta aina välillä, toveri Pynde on näitä reissuja joskus nimittänyt Gulliverin harharetkiksikin. Nimitys pitää paikkaansa, sillä suurimman osan ajasta en ole ihan varma missä olen, ja tunnen itseni eri planeetan asukiksi kuin muut…

Tällä kertaa suunta oli Intiaan. Työreissu mikä työreissu, mutta koska olin paikalla viikonlopun yli, paikalliset kutsuivat mukaan pikku päiväretkelle maaseudulle. No mikäs siinä.

Ensimmäinen testi oli odotella ryhmän bussia klo 05:30 ison maantiesillan alla. Mikäs siinä, kyseisen sillan alla tuntui asuvan noin pienen kylän verran ihmisiä, joten seuraa kyllä oli. Noh, bussi tuli, ja kyytiin hop.

Bussillisesta intialaisia lähtee aamukuudelta saman verran ääntä kuin vastaavasta määrästä nousuhumalaisia jalkapallofaneja! Ja myös aamuseitsemältä, ja -kahdeksalta. Toisaalta, suunnitelmani jatkaa unta bussissa oli tuhoon tuomittu alusta asti, sillä

1. Tiet ovat huonossa kunnossa
2. Bussin jouset ovat jääneet eläkkeelle noin kymmenen vuotta sitten
3. Bussissa ei tietenkään ole ilmastointia, vaan jäähdytys ja ilmanvaihto hoidetaan pitämällä sivuovea auki. Istuin tietenkin heti ekassa penkissä oviaukon vieressä

Menomatka kesti aika tasan 5 tuntia – tosin pysähdyimme pit stopille paikalliseen liiteriin aamiaiselle. Paikallista evästä, syödään käsin, tarjoillaan käsin. Eikös se menekin niin, että kun kun ei kiinnitä huomiota siiten, että ruoka ensin asetetaan esille ja sitten otetaan lautaselle paljain käpälin, ei voi sairastua? Mutta, hyvä oli! Täällä on myös tapana ”vahvistaa ryhmäsidettä” sillä, että syödään toisten lautasilta – onneksi ei ollut haarukoita sillä olisin varmaan napannut jotakuta käteen 😊

Varsinainen kohde oli jonkinmoinen luonnonpuisto, jossa kiivettiin vajaa 5 km hämmästelemään vesiputousta. Ei muuten ollut ihan kevyt reissu, lämmintä noin 35 astetta ja nousua oli paljon. Jätin viimesen 500 metriä jopa väliin, sillä löysin oman pikku paratiisini pienen lammen ääreltä. Tämän paikan jos saisi teleportattua Suomeen!

Tuo paljasjalkainen hahmo ei ole hobitti vaikka vähän siltä näyttääkin, vaan intialainen kollega joka myös skippasi viimeisen pätkän.

Paluumatka meni samaa mallia, tosin bussikuskilla oli ilmeisen kiire iltarientoihin. Ajoi niin kovaa että välillä epäilin paikkojen irtoavan hampaista rytkytyksessä… Pysähdyttiin taas syömään samaiseen paikkaan, ruoka yhtä hyvää ja palvelukin pelasi samalla tavalla. Ovat nämä oikeastaan aika kultaisia ihmisiä!

Ai niin, näin myös 2 hevosta. He olivat puettuina pinkkiin kimalteeseen ja johtivat kulkuetta, jossa oli mm. pinkkiin puettu traktori ja peräkärry. En saanut otettua kuvaa, koska mentiin ohi kovaa ja piti pitää penkistä kiinni.

- Aino