Mulla on ollut syksy huomattavasti pimeämpi ja väsyneempi kuin Karvamopon Päivillä. Ei mitään innovatiivista vaan tasaista taapertamista päivästä - tai paremminkin yön pimeydestä toiseen. Vaihdoin tosin uskollisesti ja yllättävänkin monet vuodet palvelleen pikkuisen Hiacen nelivetoon. Tätä käännettähän olen pohtinut viimeiset kolme vuotta, joten ei niin kovin repäisevää.

Nea on jatkanut Sauman kanssa koulunkäyntiä ja hionut koulumuuveja kentällä. Olen siis itse saanut keskittyä maastoiluun ja muuhun joutavaan. Olen vuosien varrella sitkeästi maastoillut kaikissa keliolosuhteissa ja valaistuksen asteissa. Tämä syksy on pimein naismuistiin, mutta maastoilua se ei ole estänyt. Minulle on aika ajoin kerrottu kanssaharrastajien toimesta, kuinka pimeällä ei voi maastoilla. Suosituimmat esteet moiselle hullutukselle ovat olleet 1. hevonen ei näe pimeässä 2. Ihminen ei näe pimeässä 3. hevonen pelkää pimeää 4. hevonen pelkää lisävaloja 5. niin ei vain kuulu toimia.

En ole omilta suomalaisiltani saanut vastausta edellä mainittuhin, mutta monet lenkit ollaan käyty yhteistuumin ja ehjänä. Veikkaan, että kuskia pelottaa aina eniten, koska kuski on ratsukosta ainoa joka on katsonut tai lukenut liikaa kauhutarinoita. Otsalamppu on ollut tosi helppo opettaa ainakin omilleni. Olen kiivennyt puten kyytiin, mennyt pimeään metsään ja laittanut otsalampun päälle. Ja sitten on jatkettu tallailua. Mitään järkeähän moisessa ei ole, mutta onko hevosenomistamisessa tähän aikaan vuodesta muutenkaan?

- Heidi