Lemun käyskenneltyä viikon sukkahousut jalassa sulfaa nauttien totesin haavan parantuneen hyvin ja sulfakuurin loppuneen, joten nostin satulan elikon selkään ja kapusin kyytiin ja suoritin parinkymmenen minuutin lyllerryksen pellolla. Lemu ei varsinaisesti pursunut energiaa pitkän saikkunsa pääteeksi, ihraa sitä vastoin tursusi, kun yritin pinnertää satulavyötä kiinni.

Sekin riemu loppui lyhyeen, seuraavana päivänä samainen jalka oli kuuma ja paksu ja jo hyvin parantunut haava oli täynnä mätää, jota mukavasti purskahti aimo annos ilmoille, kun haavaa vähän paineli – ihan kuin olisi jättiläiseltä finniä puristanut. Herätin henkiin sisälläni asuvan amatöörieläinlääkärin ja hankin sellaisen säkin sulfapulveria, ettei heti lopu kesken. Lisäksi ostoskoristani löytyi läjä neuloja ja ruiskuja sekä kolme pulloa penisiliiniä.

Positiivista on, että Lemu on helppo lääkittävä, syö pulverinsa mukisematta pikku puuron seassa ja piikittäessäkin voi ottaa samalla toisella kädellä selfieitä. Viikko tällä lääkityksellä, niin johan lähti mätä haavasta kuin kuppa Töölöstä.

Lannistumattomana luonteena työnsin taas satulan otuksen selkään ja suoritin hetken ulkoilua verkkaiseen tahtiin. Optimistina ehdin jo ajatella kisakalenterin vilkaisemista, mutta Lemupa menikin seuraavana yönä makoilemaan ampiaispesään/muurahaiskekoon, minkä seurauksena ”upea kilparatsuni” muistutti visvaa valuvaa rupisammakkoa. Taas viikko lisää saikkua sisältäen paljon pesemistä ja rasvaamista, nyt ruvet irtoilevat ja tietysti myös karva siinä mukana, joten nyt Lemu muistuttaa kapista rakkia.

Noh, eipä ainakaan tule rasitusvammoja, jos ratsastaa keskimäärin 20 minuuttia kolmessa viikossa.

-Pynde