Kovasti muisteloissa viimeaikoina ovat olleet Pylle-tädin kanssa suoritetut maastoilut. Näin pelokkaana täti-ihmisenä tulee aina hämmästeltyä, miten reipas sitä on joskus ollutkaan.

Vuosi taisi olla 2008, elettiin kesää. Pyndellä ratsuna lainapeli Lexi ja minulla edelleen joutuisa kuumakalle Joiku. Reipashenkisen maastohurvelluksen viimeisinä vetoina päätimme ryskäyttää laukalla erään pidemmän ylämäen, jonka jälkeen päädytään pihaan missä muutama hevonen (ja pelottava maa-ampiaispesä). Mäen laukattuamme hevoset rauhoittuivat kävelemään, saatettiin siinä vielä ääneen todeta että olipa lystiä. Kunnes. Toveri Pynden mennessä Lexin kanssa edessä, huomasin edessäpäin pellolla laukkaavaan hevosen. Ääni väristen sanoin Pyllelle: toveri, tuolla on hevonen vapaana! Johon toveri virkkoo rauhassa: voi kultaseni älä hupsuttele, eihän sinulla ole edes silmälaseja niin et näe aitaa. Änkytän vastaan että eihän hevonen voi olla perunapellossa laitumella. Johon taas Pylle viileän rauhallisesti: ole huoleti, ei se ainakaan ole ori.

Paitsi että. Vapaana oleva kaviokas kiersi pihassa olevan rakennuksen ja sen takaa esille tultuaan, meille molemmille selvisi että kyllä vaan, ori on. Hyvä että tämän korskean suomimiehen jalat tapasivat maata, niin pulleana itseään esitellen sieltä asteltiin. Ja tietenkin, Joikulla kiima. Muistan kauhuissani ajatelleeni, että kaveria ei jätetä, en jalkaudu selästä. Yritän potkia ja saada Joikua liikkeelle, turhaan. Se vain seisoi ketarat harallaan häntä sivussa. Ori mylvi pitkin kylkiä ja mietti miten lähtisi etenemään. Huudon ja mellastuksen seasta kuulin Pynden huutavan: nyt alas sieltä, sinua ei ole luotu sinne väliin!! Tässä kohtaa autopilotti otti ohjat, jalkauduin ja ryhdyin kiskomaan Joikua eteenpäin kohti tarhoja jotta saadaan ori joko suljettua sisään tai ulos. Koskaan ei ole tämä tyttö juossut niin lennokkaasti, kuin siinä tilanteessa juoksin, saadakseni Joikun pois tulilinjalta ja oriin pois iholta.

Ori juoksi kylkimyyryä Joikun perässä suoraa tarhaan, ja jotenkin vikkelästi sain tammani muikautettua portin ulkopuolelle. Ori jäi pöllämystyneenä tarhaansa ja Joiku palasi omaksi itsekseen. Oli siinä varsinainen kesäilta. Sillä tontilla kuultiin kaikki käytetyimmät kirosanat ja kymmenkunta uutta, kun neljä hätääntynyttä ihmistä yrittää saada tilanteen laukeamaan. Luojan kiitos ori oli vasta neljän vanha, eikä milloinkaan astunut. Muuten olisi saattanut niin sanotusti sattua Juhaa leukaan. Kotimatka ratsastettiin melko vaisuissa tunnelmissa, mutta tallin pihaan päästyä pystyi jo laskemaan leikkiä.

Kaikkea sitä voi ihmiselle kesäillassa sattua. Ja taaskin selvittiin.

- Päivi