Huomaan, että riittävän vanha kalusto tuottaa runsaasti elämyksiä ja mieleenpainuvia tarinoita. Saattaa tietenkin olla, että muutama harmaantunut hius on seurausta näistä elämyksistä.

Olin lähdössä ensimmäiselle pidemmälle reissulle trailerin kanssa "uudella" Hiacellani, eli Teivon klinikalle oli tarkoitus suunnata. Jo alkumatkasta Hiace alkoi nostaa lämpöjä aina kun kierrokset nousi riittävän korkealle. Kun mentiin alle kahdeksaakymppiä, moottorin lämpötila pysyi alhaalla. Ja Tampereelle mennään runsaasti ylämäkeen, ettei kierrosten polkeminen paljoa vaatinut. Eli tämän "vakionopeuden säätimen" kanssa ajoin sitten rekkojen tien tukkeena ja vahtasin hiki otsalla lämpömittaria. Silmäys konepellin alle kertoi, että syylari oli vaihtoa vailla. Siitä puuttui lähes kokonaan ne putkien välissä olevat täytteet, mitkä kai oleellisesti vaikuttaa jäähdytykseen. Eli korjaamo kutsui taas.

Ihan ekan kerran vedin Hiacella traikkua kun muutin vanhan tammani syksyllä laitumelta talliin. Olimme liikkeellä koko perheen voimin, kun auton polttoainevalo syttyi yllättäen motarilla kesken perjantai-iltapäivän ruuhkan. Totesin, että perille on noin viidentoista kilometrin matka, selvitään kyllä näillä polttoaineilla. Noh, Hiacehan sitten hetken kuluttua alkoi nykiä ja hyytyä, lopulta savuttaa ja pysähtyi kokonaan. Perheen asiantuntevampi osapuoli oli sitä mieltä, että nyt hajosi autosta jotain pahasti. Soitimme kaverin apuun ja siinä liikenteen pauhaessa mietitiin mitä tehdään. Selvää oli, että traikku piti saada toisen auton perään.

Soitin hätäpäissäni ensimmäiselle ihmiselle joka tuli mieleeni, eli tallinpitäjälle minne tamma oli muuttamassa. Ammattilainen joka on taatusti kokenut kaiken mahdollisen ja toisaalta senkin mikä ei ole mahdollista hevosten kanssa. Sieltä sain ohjeen jonka mukaan on ihan helppoa vaihtaa vetoauto telitraikun eteen. Hevosta ei kannata lähteä motarilla purkamaan. Kahta vierekkäin kulkevaa autoletkaa katsoessani oli helppo olla samaa mieltä, eli miehet töihin. Siirrettiin Hiacen takakontista ylimääräisiä renkaita trailerin takaosan alle, sitten toinen mies traikun aisan päälle painoksi ja toinen vaihtamaan vetoautoa. Ja itsehän keskityin vääntelemään käsiäni ja pysymään tajuissani. Jälkeenpäin voin suositella lämpimästi kyseistä toimintatapaa. Oli ihan helppoa, eikä traileri edes yrittänyt keikkua. Onneksi hevonen oli oppinut seisomaan mitä kummallisimpiin paikkoihin pysäköidyssä kopissa. Se seisoi koko toimituksen ajan hievahtamatta!

Ai niin, auto oli periaatteessa ihan kunnossa. Siitä loppui polttoaine.

 

- Heidi