Lemu ehtikin palautua Alavuden reissusta pellolla huimat kolme päivää, kun kurvasin touhukkaana torstai-iltana paikalle tarkoituksenani ehostaa otus Keravan kolmipäiväisiin kenttäkisoihin. Pellolta löytyi etäisesti kilparatsuani muistuttava kammottava rapahirviö. Ruhosta sain vielä raavittua pahimmat savikokkareet pois, mutta harja oli niin pitkä, märkä, takkuinen ja rapainen, että olin tovin toivoton. Pesemäänhän en tietenkään harjaa alkanut, vaan sen enempiä harkitsematta ryhdyin leikkaamaan pikku kynsisaksilla harjaa puolta lyhyemmäksi. Tuloksena oli lyhyt, paksu, märkä, takkuinen ja rapainen harja, mutta saksin harjan alapuolelta tuppoja pois sieltä sun täältä, kunnes kuontalo oli ohentunut sen verran, että sain väkerreltyä siihen rivin epämääräisiä nutturoita. Lopputulos oli sanalla sanoen huono ja olinkin jo hetken huolissani, mutta onneksi ht.netissä toitotettiin, että Keravan kansainväliset PM-kenttäkisat ovat vain kuppaiset kyläkilpailut, joihin osallistuvat vain ratsastustaidottomat nobodyt – siis minä. Enkä todellakaan osallistunut **-vaativa A-PM-luokkaan, vaan ihan kisojen pienintä mutaluokkaa menin suorittamaan eli helppoa.

Pieniä hankaluuksia ilmeni jo ennen kisoja: yritin saada perjantain töistä vapaaksi, mutta sepä ei onnistunutkaan. Soitin kisajärjestäjälle (tämä siis tapahtui jo pari viikkoa sitten) ja ruikutin surkeata tilannettani, joten sain ystävällisesti ”arpajaisissa” lähtönumeron yksi. Toverini Tanja oli myös onnettaren suosiossa ja sai lähtönumeron kaksi. Taapersimme siis perjantaiaamuna koulukiemurat peräkanaa, ja Tanja vei sen jälkeen hevoset Järvenpäähän kaverimme Marin tallille, kun itse säntäsin Helsinkiin töihin.

Koska kilpailut olivat kolmipäiväiset, niin lauantaina oli maastoesteiden vuoro. Ja minulla oli edelleen lähtönumero yksi, joten sängystä piti erkaantua epäinhimillisen aikaisin. Ja tietysti olimme Tanjan kanssa valvoneet reilusti yli puolenyön. Edellispäivänä rataa kävellessäni muutamat esteet näyttivät omaan silmääni melko massiivisilta, useissa esteissä oli risuja = moottorisahalla tasoitettu jäpäkkä pensasaita. Helpossahan estekorkeus maastossa on metrin, mutta risut (eli pensasaita) saa olla 20 cm siihen päälle eli tällaiselle täti-ihmiselle esteet ovat välillä sielua kivistävän korkeita. Onneksi Lemu on reilu 170 cm korkea, joten esteet näyttävät paljon pienemmiltä, kun kököttää kyydissä. Lemu eteni radan läpi ilman vastalauseita, tosin (jälleen) hippusen liian hitaasti, joten yliaikavirheitä tuli jokunen. Yleisöä oli heti aamutuimaan paikalla 4 hlöä, vilkutin iloisesti heille kaikille. Koska lähtö ja maali olivat aivan vierekkäin, niin ehdimme Tanjan kanssa vaihtaa pikaisesti kuulumiset kohdatessamme; minä lähestyin juuri viimeistä estettä ja Tanja ensimmäistä.

Sunnuntaiaamuna koittikin kisaviikonlopun jännittävin hetki eli eläinlääkärintarkastus. Tarkastuslautakunnassa oli kolmen tohtorin kopla ja olin Lemun kanssa ensimmäisenä syynissä. Olin saapunut paikalle ajoissa (jälleen piti lähteä vällyjen välistä sianpierun aikaan) ja juoksutin Lemua parikymmentä minuuttia ennen kuin vein sen tarkistukseen. Olin pukenut päälleni oikein pirtsakan puseron ja hymyilin kuin hangon keksi ja toivottelin hyvää huomenta kaikilla osaamillani kielillä (=2 eli suomi ja englanti). Ta daa: sahapukki sai jatkoluvan eli läpäisimme tarkastuksen. 

Aitajuoksu sujui ilman virheitä ja loppusijoitus ym. maaliin päässeiden joukossa (=ei-sijoittuneet) taisi nousta sen ansiosta yhden pykälän.

Hyväluontoisena elikkona Lemu köpötteli kuuliaisesti koppiin taas seuraavana viikonloppuna ja tällä kertaa suuntana oli Ypäjä. Edellisen kerran kun ajoin Lemun kanssa siihen suuntaan treenaamaan alkukesästä, niin jouduimme kolariin! Eksynyt mieshenkilö oli silloin pysäyttänyt pakunsa keskelle Lahti-Forssa-tietä, joten pysähdyin muutaman metrin hänen taakseen ihmettelemään tilannetta. Yhtäkkiä tämä tyyppi löi pakin päälle ja lähti peruuttamaan suoraan kohti minua. Soitin torvea ja sekuntia myöhemmin ukkelin paku olikin jo Hiacen konepeltiä ryttäämässä. Ja äijä ei ollut katsonut tarpeelliseksi vilkaista peiliin ennen kuin päätti ajaa takaperin isolla tiellä! Luulisi että Hiace + hevostraileri ei ole aivan näkymätön yhdistelmä. Onneksi siitä selvittiin vain pikku peltivaurioilla ja pääsin jatkamaan Lemun kanssa matkaa. Lemu ei ollut millänsäkään tapahtuneesta, mikä johtunee siitä, että se on hyvin tottunut epämääräiseen, kuoppaiseen rytyytykseen, koska useammat kenttäkisapaikkojen parkkialueet sijaitsevat epätasaisen tien päässä olevalla vielä epätasaisemmalla pellolla. Ja tapaus oli kannaltani varsin onnekas: otin sen äijän (joka siis myönsi heti syyllisyytensä) vakuutusyhtiöltä ns. kertakorvauksen Hiacen vaurioista – sain lähes 1700€ ja konepellin pikku suoristusmoukaroimiseen ja jonkun ritilän vaihtoon kului rahaa n. 120€. Tosin sain käyttää tukun rahaa muihin vaivoihin ennen kuin matolaatikko selvitti katsastuksen, mutta tästä kolariepisodista siis tienasi!

Niin ne kisat.. Helppoa luokkaa jälleen pakerrettiin ja koulurata sujui mukavasti tuomareiden mielestä, koska oli jaetulla 7. sijalla koulun jälkeen. Osallistujia oli reilu 20, joten 6 pääsi päivän päätteeksi palkintopallille. Rataesteet hurautin reippaasti eteen –systeemillä, 17 m väli kolmella laukka-askeleella ei jäänyt edes pitkäksi. Lemulla on huomattavasti helpompi jättää askel pois ja ratsastaa eteenpäin kuin yrittää lyhentää laukkaa, ja tehdä yksi askel lisää. Silloin tuleepi usein etujalkavirhe eli puomi putoaapi ja sehän ei ole toivottava asia alkuunkaan. Pudotuksia ei tullut ja kohensin tässä vaiheessa sijoitustani neljänneksi. Maastorata ei ollut esteiden koon puolesta kauden suurimpia, mutta tehtäviä oli melkoisesti. Suurimpia ongelmia aiheutti toinen vesieste: kulmaesteen yli hyppy veteen ja siitä tiukahko käännös oikealle ja kapean risulaavun yli. Ohimenoja tuli tuolle risulaavulle useita, onneksi vedin sen verran reippaasti sisäohjasta, ettei Lemu mennyt ohi vaan yli. Tällä kertaa hoputin otusta rusetin kuva silmissäni ja sain vain muutaman sekunnin yliaikaa ja sillä tuloksella irtosikin sininen rusetti ja paikka palkintopallilla!

-Pynde