Marraskuun puolivälissä inostuin vielä lähtemään estehyppelykarkeloihin. Ratsastuskeskus Ainosssa Järvenpäässä oli 1-tason kilvanajot eli vanhaksi suomeksi seurakisat. Paikka on todella suuri ja hieno, kirkkaat on valot ja korkeat salit. Väkeä oli kuin meren mutaa, metrin luokassakin oli  nelisenkymmentä osallistujaa ja kuusi parasta pääsi maneesiin palkintojen jakoon. Koska en hajoittanut yhtään estettä perusradalla ts. ensimmäisessä vaiheessa, niin poljin Lemua kuin tulpatonta mopoa uusinnassa (siis toisessa vaiheessa, arv. 367.1). Mitään ei hajonnut tälläkään kertaa ja polkeminen kannatti, koska olimme juuri kuudensia ja pääsimme noutamaan rusettia suuren yleisön eteen.  Yksi kuva kertookin enemmän kuin tuhat sanaa, olin jälleen käsitellyt Lemua pikkuvikaisella klipperillä ja itsekin tietysti pukeutunut asianmukaiseen kisa-asuun.

Metrikymppi oli päivän viimeinen luokka ja verkassa totesin, että emme oikein Lemun kanssa näyttäneet kuuluvan joukkoon: muilla oli silkkiturkkiset, hienot hevoset ja siistit (ja kalliin näköiset)  ratsastusvaatteet – minä ja Lemu olimme nukkavieruja maalaisserkkuja siinä porukassa. Valmistautuva ratsukko oli aina radalla pyörimässä eli näki sopivasti edellisen ratsukon suorituksen. Itse odottelin vuoroani, kuin herra Andersin Kauniaisista liihotteli yli esteiden. Häneltä kuitenkin putosi yksi puomi 1. vaiheessa, Lemun kanssa pudottelimme puomeja vasta toisessa vaiheessa, kun samojen esteiden loputon rumputtaminen alkoi hivenen kyllästyttää molempia. Palkintopallille emme päässeet, mutta lopputuloksissa olimme kuitenkin reilusti puolivälin paremmalla puolella, joten päättelin, ettei tässä(kään) lajissa ulkonäöllä ole niin väliä.

-Pynde