Otsikko kertookin lähes kaiken oleellisen. Kyseessähän oli kenttäratsastuksen joukkue-SM kisat Keravalla 13.8., missä luonnollisesti tein kauden huonoimman kisani, koska niinhän nämä hommat yleensä menevät. Onneksi meidän joukkueessa kaikki eivät säheltäneet ja kilpailu ei ollut kovin kovaa, tasan kolme joukkuetta oli tappelemassa mitaleista ja kun kulta-, hopea- ja pronssimedaljongit oli jaettu, niin jokaikisellä joukkuekisaan osallistuneella oli kotiinviemisenä SM-mitali.

Viihdytin itseäni pohdiskelemalla, että missäköhän muussa lajissa saattaisin saada mitalin kaulaani – telinevoimistelussa ehkä? Minulle saa vinkata, mikäli jossain hyvässä voimistelujoukkueessa olisi paikka vapaana hivenen pulskalle ja jäykähkölle +40v tantalle. Vai pitäsiköhän siirtyä talvilajeihin ja osallistua hiihtokilpailuihin? Olen kerran voittanut seurakunnan kerhon hiihtokisat joskus -70 luvulla. Matkana taisi olla 200 m tasamaalla ja osallistujia kolme tai neljä. Lähdimme muutaman sekunnin välein ja starttasin viimeisenä ja aloin välittömästi karjua ”LATUA” kurkku suorana (olin kovaääninen jo pienenä), joten edellä lähteneet siirtyivät ladun reunaan seisomaan ja odottamaan, että räpistelin ohi. Muistan edelleen, kuinka ensimmäisenä startannut pikkutyttö seisoi ladun vieressä odottamassa ja tuskasteli, että ”Tule nyt jo sieltä.”

Takaisin tälle vuosituhannelle ja Keravalle. Luokkana oli helppo eli 105 cm eli se sama, mitä olen rumputtanut vuosikaudet vaihtelevalla menestyksellä. Koulurata oli normitasoa eli tuomarin kommentein: ”Tasainen suoritus, saisi olla energisempi.” Joo, joo, tiedetään. Rataesteet selvitin virheittä, vaikka viimeisessä kaarteessa Lemu meinasi siirtyä käyntiin, koska luuli radan olevan jo ohi, mutta kömpi onneksi viimeisestäkin esteestä yli.

Maastoradalla sitten suoritinkin yleisöviihdettä. Piti hypätä pöytä ja kapea tukki, väli oli suhteellisen normaali maaston viisi laukka-askelta. Olin varma, että väli jää Lemulle ahtaaksi, joten ajattelin tulla neljällä laukalla. Askeleen kolme kohdalla muutin mieltäni, koska en ollut ratsastanut tarpeeksi eteenpäin ja ponnistuspaikka olisi jäänyt tosi kauaksi. Lopputulos: totaalisen hämmentynyt Lemu törmäsi ryntäät edellä päin estettä ja totesi, että tästä ei kyllä mitenkään pysty hyppäämään. Estelippu tietysti kaatui ja toimihenkilön kirmatessa korjaamaaan lippua meinasin ratsastaa hänen ylitseen. Noh, tekevälle sattuu.

Loppujen lopuksi voitimme SM-kullan ylivoimaisesti, koska muut joukkueet eivät saaneet kuin kaksi ratsukkoa maaliin ja joukkuesääntöjen mukaan heille tuli 1000 vp lisää. Meidän joukkueella ei ollut kuin reilu 200 vp. Kyllä saatiin niin komiat kukkapuskat ja valtavat mitalit ja jättiläisrusetit ja sikahienot palkintoloimet, ettei ollut riemulla rajaa.

Kuvissa kanssani joukkuetoverit Tanja, Tiia ja Suvi.

-Pynde