Ennen joulua päätin, että Sauma oppii tänä talvena ravaamaan tasapainoisena mäkisessä maastossa.

Tavoite syntyi kun pääsin lumiselle pellolle Sauman kanssa ensimmäistä kertaa tänä talvena. Sauma on vielä kovasti jäykkä pötkylä joka kääntyy yhtä notkeasti kuin valtamerialus, varsinkin jos vauhtia on vähänkin. Kääntelin Saumaa ravissa pellolla ja tuskailin tallitoverille kuinka hankala on kääntää ja mennä alamäkiä pellolla. Laukkaamista ei voinut kuvitellakkaan. Vaativan tasoisen hevosen omistaja katsoi minua kummissaan ja ihmetteli mitä alamäkeä mahdoin tarkoittaa? Peltohan on siis paikoitellen kalteva, ei oikeasti yhtään mäkinen.

En tiedä kuinka paljon pohjalaistamma on mäkiä nähnyt entisessä elämässään, mutta kehon hallinta sillä ainakin oli ihan hukassa. Sauma paiskasi siis kaarteissa koko ruhonsa apuja vasten. Pinnanmuotojen vaihdellessa veti pään alas ja noin neljäsataa kiloa kuskin olkapäille. Sitten kuskin olkapäiden varassa köpötti jäykällä selällä alas. Totesin, että kuskin olkapäät ei ainakaan ole se kehon osa mitä tällä ratsukolla piikitetään, joten käytiin treenaamaan. Alkuun tosi loivia kaltevia ja kumpuilevia teitä tosi hidasta ravia. Kun kuski riittävästi rimpuili kaikilla kehonosilla, alkoi Saumalle valjeta mihin asentoon sitä kaikella veivauksella yritin saada. Sauma sai selän ja ahterin liikkeelle ja kuskin hauistreeni väheni. Tehtiin samaa isommassa ravissa ja vähitellen jyrkempiä alamäkiä.

Tällä viikolla olen käynyt jo kaksi kertaa ravailemassa mäkistä tietä pitkin ja ollaan ravattu näin pohjoiskarjalaisittainkin ajateltuna isoja mäkiä ylös ja alas. Tavoite saavutettu!

- Heidi