maanantai, 16. lokakuu 2017

Imperiumin vastaisku

Vajaa vuosi sitten tuskailin täällä, kuinka hevonen ja auto voivat liittoutua saadakseen tädin pankkitilin tyhjäksi ja visan saldon tappiin. Tämä juttu, lukaiskaa jos ette muista: https://karvamopo.vuodatus.net/lue/2016/11/hevosen-ja-auton-liitto-aka-tadin-luottokorttia-koetellaan

No, nyt se on lopullisesti todistettu, että Viivi ja Musta Möhkäle pystyvät a) kommunikoimaan keskenään koska niillä b) oikeasti on se salaliitto! Antakaas kun kerron:

Tämän vuotinen versio alkoi tosin jo hyvä tovi sitten, kun autoon syttyi pieni punainen valo kertomaan, että turvatyynyt eivät sitten toimi. Eihän se toki ajoa estä, ja vaihtelun vuoksi suus kojelaudasta paistaa sentään silmään punaista sen jatkuvan keltaisen valon sijaan (ks se edellinen tarina). Päätin etten korjauta ennen kuin on pakko.

No, se pakko tuli, kun auto piti katsastaa. Tällä kertaa lasku ei onneksi ylittänyt hinta-arviota – tai siis olin saanut jo valmiiksi reippaan alennuksen. Voisikohan alennukseen olla vaikutusta sillä, että huoltomyyjä oli se sama raasu, jolle viimeksi vähän avauduin aiheesta ”Mitä silloin tehdään kun asiakas pyytää soittamaan jos lasku tuleekin olemaan reilusti suurempi kuin annettu arvio”. Mutta, auton tuntien tämä ei ollut halpa reissu tämäkään.

Ja, viikkoa myöhemmin, mitä tekeekään Viivi? Hankkiutuu klinikalle, kun vaihteeksi paksusuoli oli noussut pois paikaltaan. Ei varsinaisia ähkyoireita tms., mutta ei vain suostunut syömään tai juomaan, joten pakkohan hänet oli varsoineen sinne kärrätä. Nyt onneksi oli vain yhden yön – tällä kertaa perna ei ollut lähtenyt vaeltelemaan, ja paksusuolikin palautui takaisin kotiosoitteeseensa ilman sen kummempia poppamies-temppuja.

paivaunet.jpg

Piti loppuun vielä lisätä kuva tammasta ja varsasta päivälevolla. Eikö olekin seesteisen ja leppoisan näköistä?

Niin se kuva voi valehdella, tunti tuon ottamisen jälkeen oltiin siis matkalla sinne klinikalle….

- Aino 

tiistai, 26. syyskuu 2017

Uima-allas

V*tuttaako muita tallinpitäjiä syksyiset kurakelit ja ainainen mutalillikko? Ei hätää, voin kertoa että tunteen määrä on vielä suurempi mikäli vuorokausien pituisten sadejaksojen lisäksi ihan pikkusen vaan joudutat paikkojen kuraantumista ja vettymistä.

Nukkumattomuus aiheuttaa muistiin pieniä aukkoja toisinaan, eikä arjen hallinta ihan aina ole suoraa excelistä. Ehtoona eräänä ilta-askareilla touhua jouduttaakseni ajattelin, että jätänpä tässä veden valumaan oreille samalla kun kiikuttelen heiniä ja väkirehuja. Heinien ja väkirehujen jälkeen keksinkin jo seuraavan työn, ja sitten seuraavan, ja kun hevoset olivat sisällä ja talli siivottu, hymy korvissa kävelin sisälle ja mietin, että kyl’ nyt on kerrassaan ranchitar ollut ahkera.

Kumma juttu seuraava yökin meni nukkuessa, ja aamulla kuudelta kuuntelin, kun puoliso heräili ja lähti päästämään koiria ulos. Pahaa aavistamatta jatkoin tovin torkkumista, kunnes kuulin kovin tomerat askeleet rappusissa. Puoliso sieltä kannat tömisten käveli sängyn viereen ravistamaan allekirjoittaneen hereille: VOI ****** OOT SITTE JÄTTÄNY LETKUN YÖKSI AUKI JA KOKO SAATANAN PIHA LAINEHTII!!!!

uimaallas.jpg

Kauheaa kielenkäyttöä heti aamusta. Mutta kyllä siinä peitto heilui, nimittäin vauhdissa kohti kattoa, kun ponkaisin pelkän adrenaliinin voimalla sängystä ylös. Tällä kertaa ennätin kuitenkin hapuilla vaatteet päälle ennen kuin syöksyin pihalle ihmettelemään itse aiheutettua tuhoa. Kyllähän siellä melkoinen uima-allas odotteli. Hämmästellessä alkoi kahvihammasta kolottaa ja tuumin että ennen kuin alan panikoida, juon kahvit. Sisällä keittiönpöydän ääressä odotteli ihmeen raivoisan näköinen puoliso. Joka puhdasta murhan himoa äänessään lausui: nyt täällä ei sitten tule vettä. Ollenkaan. Ja jos painekattila on hajonnut niin TAJUATKO, mä en kestä enää!

Luojan kiitos itselläni oli pullovettä autossa, joten saatiin valmistettua muutama kupillinen, ja kuumimmat tunteet kävivät hieman jäähtymään. Vähän ehkä hihitytti, kun muistelin tiluksien kaupantekopäivää, jolloin myyjä nimenomaan sanoi, että täällä kun on ollut 50 lehmää, ei vesi ole silti ikinä loppunut. Vaan annas olla kun Pämpy hoitaa niin kyllä loppuu!

Muutamana päivänä hanasta tuli vain rasvattoman maidon väristä vettä (kaivo hiljattain kalkittu), mutta pikkuhiljaa vesi taas alkoi näyttää vedeltä. Painekattilakin oli säilynyt ehjänä, ja nykyään tallissa vettä päästäessään täytyy olla letkussa kolme ihmistä kiinni, sillä vesi tulee kuin palokunnan letkusta konsanaan. Ensimmäisen kerran tallin vesiletkun avattuani nimittäin paineeseen tottumattomana roiskautin lastillisen pitkin satulahuonetta.

 - Pämpy

perjantai, 22. syyskuu 2017

Kaikenlaisia kisareissuja

Minulla on jonkinlainen hämärä muistikuva, että olisin joskus kirjoittanut tarinan Keravan kenttäkisoista, joissa olin viimeinen maaliin päässyt ja samalla kolmas ei-sijoittunut. Toistin saman Keravalla syyskuun puolivälissä. Näissä kisoissa koulu ja rataesteet sujuivat mukavasti, mutta maastossa satoi vettä ja nurmi oli tosi märkä. Lemulla oli isot nurmihokit, mutta silti se liukastui alkuradasta juuri ennen estettä ja liukui sitä päin, niin että sen toinen etujalka lipsahti maalinjana olevan pikkutukin yli ja olin aivan varma, että nyt mennään nurin. Ei onneksi menty, mutta hivenen huterasti jatkoin matkaa sen jälkeen. Lemukin tuntui tavallista varovaisemmalta ja kömmimme rauhakseltaan esteistä yli. Loppuradasta otin kaarteessa raviin ja Lemu ei lähtenytkään eteen, vaan hyytyi ennen pikku risua, joten siitä tilastoihin toiset 20 virhettä. Joskus ennenkin on käynyt aivan vastaavalla tavalla, mutta kieltäydyn sitkeästi oppimasta asiasta mitään. Aikanaan ylitimme maalilinjan reilusti yliaikaa keränneenä, mutta elossa ja terveinä. Trailerin luona riisuessani hevosta ja itseäni huomasin, että toinen etukenkä oli kadonnut matkan varrella ja olin hetken nenänpää valkoisena, kun tajusin, että Lemu olisi hyvinkin voinut lipsahtaa nurin matkan varrella. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt, radalla oli ihan muhkean kokoisia esteitä ja tehtäviä.

002.jpg

001.jpg

Seuraavana viikonloppuna olisi ollut Niinisalossa kauden viimeiset kenttäkisat, mutta olin lauantain töissä, joten sinne en päässyt. Sunnuntaina kotinurkilla Riders Innissä oli estekansalliset, joissa oli pikkuluokkina tarjolla metri ja kymppi, joita menin loikkimaan. Olin kovasti hämmästynyt, kun kotiinviemisinä oli kaksi valkoista rusettia. Metrikymppi oli nimittäin A.2.0 eli aikaratsatus, osallistujia oli 25 ja olin Lemulla koko porukan viidenneksi nopein! Kaksi minua nopeampaa pudottelivat kuitenkin puomeja ja minä en, joten kolmossija tuli ja hienot rusetit.

008.jpg

Koska kesällä kenttäkisakalenterissa oli helpon luokan kisojen kohdalla viiden viikon aukko (Niinisalon jälkeen seuraava kisa oli vasta elokuun puolivälissä), niin kävin silloin pitkästä aikaa vähän rataestekarkeloissa hyppelemässä. Hyvinkäällä järjestettiin poolokentällä nurmikisat heinäkuun puolivälissä, ajelin metrin ja kympin. Metri meni tuplanollalla ja kovasti ratsastin aikaa toisessa vaiheessa ja sainkin valkoisen rusetin. Kympissä pudotin yhden puomin. Ne olivatkin oikein mukavat kisat, koska sain tsemppipalkinnoksi iloisesta asenteestani pussukallisen kauneudenhoitotuotteita. Tosin pienoinen ongelma on se, että pikku purnukoissa on tekstit niin pienllä, etten saa niistä selvää, joten en edelleenkään tiedä, mihin kyseisiä tuotteita olisi tarkoitus panna.

IMG-20170715-WA0028.jpg

IMG-20170715-WA0030.jpg

-Pynde

tiistai, 19. syyskuu 2017

Mennään bussilla!

Honda-muijan uskollinen menopeli on loppukesän ja syksyn aikana vilkutellut kojetaulussa valoja jos jonkin moisia, mutta nykyään itkupaniikin sijaan ajelen tyynen viileästi moottorivalot palaen muutamankin päivän (mä luotan mun hondaan, se ei tuottais mulle pettymystä).

Vikavaloista johtuen päätin että vastaisuudessa Helsinkiin töihin mennessäni voin mainiosti ajaa Hondan vanhemmilleni Vantaalle ja jatkaa siitä bussilla keskustaan. Systeemi on ainakin joskus muinoin toiminut hyvin.

Vaan mitä kummaa! HKL on uudistanut bussien numerot, joissa omasta mielestäni ei Ole mitään logiikkaa! Missä on vanhat 363 ja   231?!! ei ule! Nyt tilalla on 322 ja liuta muita tuntemattomia! Ja entäs Elielin päässä se lähtölaituri? On vaikeasti sijoitettu keskimmäiseksi, harhaan menon maksimoimiseksi! Pahaa aavistamatta eräänä iltana pitkän työpäivän jälkeen liikuin massan mukana, siniseen bussiin ja tyytyväisenä musiikkia kuunnellen istuskelin penkillä, siinä keskiovien kohdalla. Matkaa oli jatkunut jo hyvä tovi ja bussi oli lähellä omaa määränpäätäni, kun se täysin äkkiarvaamatta jatkoi ison risteyksen ohi, ja saatteli minut jonnekin Espoon rajalle. Varmasti siinä kohtaa näytti että takkini sisään oli vähintään lennähtänyt pesällinen ampiaisia, niin vikkelästi hapuilin stop- nappia. Onneksi olen Vantaalla asuessani lenkkeillyt lähimetsät ja maastot tutuiksi, sillä nyt oli selviytymisen paikka. Nöyryytykseltäni en käynyt selvittelemään mikä bussi menisi lähemmäs kohdetta, vaan taapersin metsäteitä kohti kotia. Jossain vaiheessa edessäni romposti nuori mies reppu selässä, liekö hänkin mennyt väärään bussiin. Kohtalo yhdistää meitä epäonnisia.

Niin ja syy miksi valitsen nykyään paikan bussin keskiosasta kuin takapenkiltä, on se että takapenkit on nykyään suunniteltu niin että niissä tällainen mehevämmän kokoinen naishenkilö valuu tahtomattaan kokoajan alaspäin, tämän tästä meinaa olla polvillaan lattialla. Erään kerran vieressäni istui itseäni 20 vuotta nuorempi typykkä, joka varmaan juuri tästä syystä oli nostanut polvet etummaista selkänojaa vasten. Itseltäni ei moinen akrobatia onnistu, enkä usko, että lähes 180cm missin (entinen) varteni edes mahtuu penkkien välissä moiseen asentoon. Tai ainakin muna-asentoisen Pämpyn bussista poistoon tarvitaan sitten kylällinen miehiä ja nostokurki. Parempi siis pysyä keskellä tai lähellä etuosaa. Toisaalta... mieleeni juolahti... jos takapenkillä onkin kohdalleni sattunut useamman kerran se kuuluista gravitaatiokuoppa...

- Pämpy

sunnuntai, 17. syyskuu 2017

Karmaa vähän joka päivä

Elämme jännittäviä aikoja. Nätti-Pärssinen lähti heinäkuun puolessa panoreissuun toverini Tanjan oriin tykö. Olin jo lohduttoman varma, ettei mitään kiimaa edes tule, sillä tamma on ollut koko kesän näyttämättä ainuttakaan. Kunnes viimein Tanjalta tuli positiivinen puhelu: Huomenna päästään koittamaan.

Komea oripoika Ukkohan astuu luomuna, mikä ehkä hivenen jännitti itseänikin, että kumpikin osapuoli pysyy ehjänä, vallankin jos Pärssinen, erikoisluonteella kun on varustettu, päättää laittaa ranttaliksi ja vain antaa ymmärtää muttei ymmärrä antaa. Pelkoni osoittautui turhaksi. Pärssinen onkin oikein antelias nainen, oli kuulema kirkuen tullut portille vastaan että jiihaa, taas pääsee pamputettavaksi!!

Pyysinkin Tanjalta kuvamateriaalia toimituksesta, mutta kuvien sijaan sainkin oikein videon. Olin parasta aikaa syömässä piirakkaa, kun video saapui whatsappina, ja kieltämättä siinä meinasi tyrskähtää piirakat sieraimesta. Innostuksesta ja hämmästyksestä. Vaan kyllä oli ori hyvin käsiteltävissä ja kumpikin tiesi hommansa. Nyt ei tarvitse kuin odotella...

ori.jpg

Alan olla kohtalaisen vakuuttunut siitä, että kun oikein äityy ilakoimaan niin elämä kyllä järjestää konstit muistuttaakseen, että leukaa rintaan typykkä.

Tässä tuokio takaperin kun olin valmistautumassa hakemaan Pärssistä reissultaan, mutta kuinka ollakaan auto päätti sanoa sopimuksen irti ja mittaristoon syttyi taas kunnon värisuora. Mikäpäs siinä sitten, korjaamolle. Taas kerran läheisen korjaamon pihassa laulatti: jigi kasi kasi tulin tänne takiasi ja siinä sä vain seisot vilkutellen valojasi...

karma.jpg

Edellisen kerran kyseisen valon palaessa tulikin hitusen isompi remppa, joten kylmä hiki otsalla jätin avaimet huoltomies Martin huomaan.

Tällä kertaa kuitenkin kuin ihmeen kaupalla ei tarvinnutkaan suorittaa niin sanotusti juurihoitoa peräsuolen kautta, vaan pikku putsisclean teki tehtävät. Riemuitsin lähes itkun partaalla että lasku pysyi satasissa, edellisen useiden tuhansien sijasta.

Viikko kului ja auto saatiin kuntoon. Hip hei, puolison kanssa hakemaan. Siihen se riemu sitten loppui, korjaamon parkkipaikalle, kun allekirjoittanut peruutti. Nimittäin toisen auton oveen. Vahingossa. Hätäännyin niin että en meinannut pysyä tolpillani, kun kävelin tiskille missä puolisoni oli maksamassa minun autoni huoltoa (olin siis itse poistumassa paikalta toisella autolla). Siinä änkyttäen sain vaivoin sanotuksi: tu-tu-tu-tulin tu-tunnustamaan te-tekoni... pe-peruutin a-a-autoon ja se Meni ri-ri-rikki...

Huoltomiehen eikä puolisoni ilmekään värähtänyt, kumpikin virkkoi vain että jaa, ja huoltomies jatkoi että katotaan se sitten kohta, toi Matti (tai joku muu nimi olin paniikissa) voi tulla sen kuvaamaan. Änkytin kauhuissani minkä pintahengitykseltäni pystyin että s-se mmmeni oikeasti rikki...

Edelleenkään ei reaktiota. Totesin että pakko varmaan pyörtyä myöhemmin ja alkaa taas hengittää. Kävi ilmi että tällaisiä asioita varten on se liikennevakuutus. huojentuneena kotia kohti. Kunnes.

Kotona sitten toimeen ja vahinkoilmoistusta tekemään. Jätin sen suoraa puolisoni tehtäväksi sillä itsehän en totisesti ole mikään atk-velho. Puolisen tuntia koneella tuskailtuaan hänen ilmeensä vakavoituu: tämä koko systeemi ei löydä tätä autoa!! Olethan sä muistanut maksaa laskun?!! Nanosekunneissa keittiössä vallitsi totaalinen maailmanlopun tunnelma, ja lopuksi kädet täristen itkua sopertaen soitto vakuutusyhtiöön. Iloinen nuorimies siellä otti tietojani ylös ja omasta paniikistani ja änkytyksestäni huolimatta antoikin pian vastauksen. What seems to be the problem, mam, kun täällä on tämä vakuutus kyllä voimassa. Sain vaivoin vaikeroitua kiitoksen itkultani kun tunsin niin suurta helpotusta.

 Tässä kohtaa puoliso kuivasi hikikarpalot otsalta ja totesi: voi ***** kun tässä talossa ei ole AINUTTAKAAN normaalia päivää!!

 No, sellanen oli se päivä.

Pärssinen kotiutui siis reissusta auton rikkoutumisesta huolimatta (kiitokset Tanjalle,Hästäg sydän), ja viikon verran piti malttaa että eläinlääkäri pääsee ultraamaan.

Ultrapäivänä on ilmoilla suuren urheilujuhlan tuntua, jännittää niin tolkuttomasti. Takaraivossa ääni hokee, että ei tälläkään kertaa, nyt pitää lopettaa nämä hulluttelut. Vaan äläpä hättäile, istuppa mättäille! Nimittäin jännityksestä tärisevissä sormin siinä Pärssistä pidellessäni kysyin eläinlääkäriltä että saanko ottaa kuvan sitten ultrasta? Hän murahti vastauksen että no miksi?! Mä pysäytän sen kuvan JOS siellä jotain on. Ja nauroi vielä päälle. Toimenpide kesti ehkä 45sek kun ell Satu pysäytti ruudun. Ja sanoi: no tossa se sun varsas nyt on. No eihän siinä auttanut muu kun pillahtaa pikku itkuun, jolloin luonnollisesti sain hieman pään puistelua ja silmänpyöritystä eläinlääkäriltä. Totesin vielä loukkaantuneena, että toivottavasti sinä et koskaan menetä lapsenomaista innostusta. Ja sitten me naurettiin molemmat. Oikein äärimmäisen onnellinen päivä.

ultra.jpg

Paitsi että. Iltatallia tehdessäni ihmettelin että mitä kummaa Kike syö vähän omituisesti ja menin tarkastelemaan tilannetta lähemmin. Ja siihen se onni ja autuus sitten taas loppui. Valtava haava turvassa, ylähuulessa. Puhelin käteen ja soitto tuokio sitten poistuneelle eläinlääkärille... Viitikkö tulla tikkaamaan... sain puhelimen toisesta päästä melkoisen määrän sadattelua. NORMIPÄIVÄ.

kike.jpg

- Päivi