Elämme jännittäviä aikoja. Nätti-Pärssinen lähti heinäkuun puolessa panoreissuun toverini Tanjan oriin tykö. Olin jo lohduttoman varma, ettei mitään kiimaa edes tule, sillä tamma on ollut koko kesän näyttämättä ainuttakaan. Kunnes viimein Tanjalta tuli positiivinen puhelu: Huomenna päästään koittamaan.

Komea oripoika Ukkohan astuu luomuna, mikä ehkä hivenen jännitti itseänikin, että kumpikin osapuoli pysyy ehjänä, vallankin jos Pärssinen, erikoisluonteella kun on varustettu, päättää laittaa ranttaliksi ja vain antaa ymmärtää muttei ymmärrä antaa. Pelkoni osoittautui turhaksi. Pärssinen onkin oikein antelias nainen, oli kuulema kirkuen tullut portille vastaan että jiihaa, taas pääsee pamputettavaksi!!

Pyysinkin Tanjalta kuvamateriaalia toimituksesta, mutta kuvien sijaan sainkin oikein videon. Olin parasta aikaa syömässä piirakkaa, kun video saapui whatsappina, ja kieltämättä siinä meinasi tyrskähtää piirakat sieraimesta. Innostuksesta ja hämmästyksestä. Vaan kyllä oli ori hyvin käsiteltävissä ja kumpikin tiesi hommansa. Nyt ei tarvitse kuin odotella...

Alan olla kohtalaisen vakuuttunut siitä, että kun oikein äityy ilakoimaan niin elämä kyllä järjestää konstit muistuttaakseen, että leukaa rintaan typykkä.

Tässä tuokio takaperin kun olin valmistautumassa hakemaan Pärssistä reissultaan, mutta kuinka ollakaan auto päätti sanoa sopimuksen irti ja mittaristoon syttyi taas kunnon värisuora. Mikäpäs siinä sitten, korjaamolle. Taas kerran läheisen korjaamon pihassa laulatti: jigi kasi kasi tulin tänne takiasi ja siinä sä vain seisot vilkutellen valojasi...

Edellisen kerran kyseisen valon palaessa tulikin hitusen isompi remppa, joten kylmä hiki otsalla jätin avaimet huoltomies Martin huomaan.

Tällä kertaa kuitenkin kuin ihmeen kaupalla ei tarvinnutkaan suorittaa niin sanotusti juurihoitoa peräsuolen kautta, vaan pikku putsisclean teki tehtävät. Riemuitsin lähes itkun partaalla että lasku pysyi satasissa, edellisen useiden tuhansien sijasta.

Viikko kului ja auto saatiin kuntoon. Hip hei, puolison kanssa hakemaan. Siihen se riemu sitten loppui, korjaamon parkkipaikalle, kun allekirjoittanut peruutti. Nimittäin toisen auton oveen. Vahingossa. Hätäännyin niin että en meinannut pysyä tolpillani, kun kävelin tiskille missä puolisoni oli maksamassa minun autoni huoltoa (olin siis itse poistumassa paikalta toisella autolla). Siinä änkyttäen sain vaivoin sanotuksi: tu-tu-tu-tulin tu-tunnustamaan te-tekoni... pe-peruutin a-a-autoon ja se Meni ri-ri-rikki...

Huoltomiehen eikä puolisoni ilmekään värähtänyt, kumpikin virkkoi vain että jaa, ja huoltomies jatkoi että katotaan se sitten kohta, toi Matti (tai joku muu nimi olin paniikissa) voi tulla sen kuvaamaan. Änkytin kauhuissani minkä pintahengitykseltäni pystyin että s-se mmmeni oikeasti rikki...

Edelleenkään ei reaktiota. Totesin että pakko varmaan pyörtyä myöhemmin ja alkaa taas hengittää. Kävi ilmi että tällaisiä asioita varten on se liikennevakuutus. huojentuneena kotia kohti. Kunnes.

Kotona sitten toimeen ja vahinkoilmoistusta tekemään. Jätin sen suoraa puolisoni tehtäväksi sillä itsehän en totisesti ole mikään atk-velho. Puolisen tuntia koneella tuskailtuaan hänen ilmeensä vakavoituu: tämä koko systeemi ei löydä tätä autoa!! Olethan sä muistanut maksaa laskun?!! Nanosekunneissa keittiössä vallitsi totaalinen maailmanlopun tunnelma, ja lopuksi kädet täristen itkua sopertaen soitto vakuutusyhtiöön. Iloinen nuorimies siellä otti tietojani ylös ja omasta paniikistani ja änkytyksestäni huolimatta antoikin pian vastauksen. What seems to be the problem, mam, kun täällä on tämä vakuutus kyllä voimassa. Sain vaivoin vaikeroitua kiitoksen itkultani kun tunsin niin suurta helpotusta.

 Tässä kohtaa puoliso kuivasi hikikarpalot otsalta ja totesi: voi ***** kun tässä talossa ei ole AINUTTAKAAN normaalia päivää!!

 No, sellanen oli se päivä.

Pärssinen kotiutui siis reissusta auton rikkoutumisesta huolimatta (kiitokset Tanjalle,Hästäg sydän), ja viikon verran piti malttaa että eläinlääkäri pääsee ultraamaan.

Ultrapäivänä on ilmoilla suuren urheilujuhlan tuntua, jännittää niin tolkuttomasti. Takaraivossa ääni hokee, että ei tälläkään kertaa, nyt pitää lopettaa nämä hulluttelut. Vaan äläpä hättäile, istuppa mättäille! Nimittäin jännityksestä tärisevissä sormin siinä Pärssistä pidellessäni kysyin eläinlääkäriltä että saanko ottaa kuvan sitten ultrasta? Hän murahti vastauksen että no miksi?! Mä pysäytän sen kuvan JOS siellä jotain on. Ja nauroi vielä päälle. Toimenpide kesti ehkä 45sek kun ell Satu pysäytti ruudun. Ja sanoi: no tossa se sun varsas nyt on. No eihän siinä auttanut muu kun pillahtaa pikku itkuun, jolloin luonnollisesti sain hieman pään puistelua ja silmänpyöritystä eläinlääkäriltä. Totesin vielä loukkaantuneena, että toivottavasti sinä et koskaan menetä lapsenomaista innostusta. Ja sitten me naurettiin molemmat. Oikein äärimmäisen onnellinen päivä.

Paitsi että. Iltatallia tehdessäni ihmettelin että mitä kummaa Kike syö vähän omituisesti ja menin tarkastelemaan tilannetta lähemmin. Ja siihen se onni ja autuus sitten taas loppui. Valtava haava turvassa, ylähuulessa. Puhelin käteen ja soitto tuokio sitten poistuneelle eläinlääkärille... Viitikkö tulla tikkaamaan... sain puhelimen toisesta päästä melkoisen määrän sadattelua. NORMIPÄIVÄ.

- Päivi