Rankan kisaputken jälkeen Lemun ei tarvinnut sietää minua silmissään lähes kahteen viikkoon, vaan se sai lomailla laitumella ja elää siis pellossa. Jyskytin parit koulukiemuraharjoitukset ja kävin rälläämässä muutamat laukkatreenit, sitten olinkin taas mielestäni valmis kilvanajoihin. Lauantaina 13.9. suuntana oli jälleen Ypäjä, mutta tällä kertaa kyseessä olivat aluekarkelot ja tarjonnassa oli vain harraste ja tuttari, joten köröttelin tuttaria. Lemuhan ei ollut mennyt kuukauteen edes maapuomin yli, koskaan mitään este/puomitreenejä en ollut vaivautunut edes harkitsemaan kuukauden kisatauon aikana. Oletin, että otus suoriutuu tuttarista ns. vanhasta muistista.

Kouluohjelmana oli yllättäen joku ponien pitkän radan navigointipainajainen, mutta ajelehdin pisteestä toiseen pöytäkirjassa kerrotulla tavalla ja sain tasan 60% eli normisuoritus. Kyseessä oli yhden päivän kisa eli rataesteille piti singahtaa samantien ja olin ilman apukäsiä liikenteessä. Tarkkailin hetkisen ympäristöäni, kunnes silmiini osui mukavan näköinen mieshenkilö (arvatenkin jonkun kanssakilpailijan puoliso/isä/veli/kaveri/rehtori/pyhäkoulunopettaja tms.). Kurvasin kyseisen herran kylkeen Lemun kanssa ja tämä ystävällisesti piteli ratsuani, kun tutustuin esterataan. Lemuahan joutuukin raavas mies todella pitelemään kaksin käsin J Täytyy näin eronneena sinkkuihmisenä bongailla hyvän näköisiä miehiä aina kun mahdollista, kun tämä kilpaileminen hillitsee ikävästi baaritiskillä norkoilemista.

Esteet näyttivät mukavan pikkuisilta, koska ne olivat 15 cm matalampia kuin helpossa luokassa. Lemu selvitti hyppelyn ilman virheitä, kuten reilusti yli puolet luokkaan osallistujista. Maastorata oli tietysti helpompi kuin helpossa, mutta yllättävän tekninen tuttarin radaksi. Lemu loikki esteet totuttuun virkamies-tyyliinsä eli teki työnsä mankumatta muttei myöskään hihkunut innosta. Ja selvisin ajassa maaliin, mutta useat kilpakumppanini ajoivat liian hurjasti ja saivat aliaikavirheitä. Ja sen ansiosta sain kutsun palkintojenjakoon ja taas sinisen rusetin! Seurakaverini Tiia voitti luokan ja oli toisella hevosellaan neljäs, joten olipa JOKERA:lla hyvä edustus palkintopallilla.

Seuraavana viikonloppuna eli 20.-21.9. olikin sitten kauden viimeiset kenttäkisat Niinisalossa. Sieltähän kausi alkaa ja sinne se myös perinteisesti päättyy. Pakkailin perjantaina kamojani; säännöllinen varusteiden pesu ei kuulu hyveisiini, ellei säännölliseksi lasketa 2-4 kertaa vuodessa tapahtuvaa ylimalkaista pyyhkäisyä. Varusteeni olivat jokseenkin ryvettyneet, mutta koska Niksula on niin lupsakka paikka, niin tyydyin kastelemaan nuhjuisen pesusienen sadevesiämpärissä ja sillä sitten vähän sudin pahimpia kokkareita pois suitsista ja saappaistani. Jahka laidunkausi päättyy (Lemun osalta yleensä syys-lokakuun vaihteessa) ja palaamme Riksuun tallille, niin Lemun vakihoitaja Tuuli pääsee kauhistelemaan Lemun harjaa ja kamojen kuntoa ja takuulla tekee muutakin kuin kauhistelee…

Kisat sujuivat normimeiningillä, helpon luokan koulusta sain tasan 60%, rataesteet puhtaasti ja sitten sunnuntaina oli taas se samainen maastorata edessä. Lemu oli aivan liekeissä (hyvä kun jo tässä vaiheessa kautta hevonenkin viimein innostuu), se oikein tepasteli ja hyöri ja pyöri lähtöpaikalla. Otus lähti niin vinhasti liikkeelle, että selvisin ensimmäiset kolme estettä (n. 200 m) ennen kuin oli tarvetta ryhtyä hoputtamaan. Lemu eteni niin rivakasti, että saavuimme maaliin neljä (4) sekuntia ennen ihanneajan täyttymistä!! Ja hyvin ehdin rannassa vilkutella yleisölle tapani mukaan. Talvella aion treenata hienostuneempaa vilkutusta ensi kautta varten. Jos treenit sujuvat ilman takapakkeja, saatan pystyä ensi vuonna loppukaudesta jopa ns. kuninkaalliseen vilkutukseen.

-Pynde