Viivi pääsi viikonloppuna toteuttamaan itseään eli irti kentälle, koska tädin työmatkat (Gulliverin harharetkiin välillä verrattavat…) jatkuivat. Siperia on näet opettanut, että pitkälle lennolle ei valmistauduta könyämällä hevosen kanssa itseään kipeäksi. Siis: polle irtojuoksutukseen.

Jossain vaiheessa kentälle ilmestyi touhua katselemaan jänis. Tallilla säilytetään heiniä ulkona katoksessa, ja tämä on pitänyt seudun jäniskannan hyvin ruokittuna ja näköjään myös kesynä. Viivi ei ensin pikkuista olentoa edes huomannut, mutta sitten kun vihdoin huomasi niin suuntasi tyypin luo iloista ravia ”Moi olen Viivi, kuka sinä olet?” Ja mitä tekeekään pupujussi? Pysyy paikallaan! Hetki suoritettiin lajienvälistä tutustumista, ja sitten pupu laiskasti loikki aidan toiselle puolelle, ikään kuin antaakseen Viiville tilaa juosta rauhassa.

Jänö on varmaan sama, joka muutama viikko aiemmin toikkaroi kentälle kun olin tekemässä loppukäyntejä, sillä tuolloinkaan ei ollut arkuudesta tietoa. Sillä kertaa Viivi ensin kovin säikähti ja jäi paikalleen töllistelemään kun pimeästä pöllähti kentälle tyyppi, ja jänis tyynen rauhallisesti loikki hevosta kohti, kaarsi nenän edestä alle kahden metrin päästä ja jatkoi matkaa.

Viivi suhtautuu kaikkiin itseään pienempiin elollisiin hyvin ystävällisesti ja uteliaasti. Kauan sitten, kun vietettiin yksi kesä kouluvalmentajan luona, pääsin katselemaan lähietäisyydeltä pikkulintujen lentokoulua.

Viivi ja silloinen toinen hevoseni Milla asuivat siirtotallissa, jonka räystään alle oli sinitiainen tehnyt pesän. Kun tuli poikasten lentoonlähdön aika, ne totta kai ensin pudottautuivat karsinoiden puoliovien päälle ihmettelemään suurta maailmaa. Istuskelin hiljaa varmaan puoli tuntia katselemassa kuinka molemmat hevoset varovasti nuuskivat pikkutinttejä – sinitiaisen poikanen mahtuu kokonaan hevosen sieraimeen – ja ihan yhtä varovasti puhaltelivat niitä liikkeelle. Siis oikeasti, puhalsivat voimakkaammin ja välillä vähän tönäisivät nenällä jolloin tirppa horjahti ja joutui hyppäämään siivilleen! Eikä tuo näyttänyt edes ahdistavan koska lensivät aina pikku lenkin ja palasivat takaisin ovien päälle.

Aina eivät lajien väliset kohtaamiset ole olleet yhtä helppoja. Viime kesänä pääsi ihailemaan kolmen kurjen lentoonlähtöä ihan lähietäisyydeltä – oltiin maastoilemassa viljapellon halki kulkevalla pikkutiellä, ja kurjet olivat päivälevolla pellon reunassa. Linnut päättivät säikähtää ja lentää pakoon juuri kun olimme kohdalla. No, tulipaha todettua ainakin että tamman sydän tuntuu kestävän aika paljon, sillä niin lujaa se hakkasi pohkeitani vasten jonkin aikaa! Komeita lintuja sitä paitsi.

Muistettavin tapahtuma oli kuitenkin reilun vuoden takainen Viivi ja käärme –episodi. Olimme toveri Heidin ja vanhan tammansa Huilun kanssa maastoretkellä metsäautotiellä. Viivi on varsin reipas kävelijä, joten Huilu oli jäänyt vähän taaemmas, kun yhtäkkiä Heidi huikkaa: ”Astuikohan Viivi tuon käärmeen päälle?”

Tosiaan, tiellä oli käärme, kahdessa osassa tosin…. Etupää eli suurin osa kiemurteli ja sätki joka suuntaan valtavaa vauhtia (käärmeitä siis sattuu ja ne pelästyvät!), ja häntää oli noin 10 cm pätkä ihan liikkumatta. Harmaa oli kuin olikin onnistunut huomaamattaan astumaan auringossa lekotelleen matelijan kahtia!

- Aino