Joku mielenhäiriö sai täti-ihmisen innostumaan, että josko sitä joku päivä lähdettäisiin taas kilvanajoihin. Nyt Mullin paranneltua vaivansa ja Poton ollessa suht notkea, onkin oikein sopiva aika lähteä hiitille. Täti itse on potenut melkoista arkuutta ajamisen suhteen, Mulli kun on rattaiden edessä aika raisu. Eivätkä myöskään kaksi raskautta ja pikku onnettomuudet (joista lisää tuonnempana) ole todellakaan helpottaneet tai varsinaisesti rohkaisseet.

Tästä syystä hiittaamisen hoitaa ystävällisesti Kimmo, joka kilvatkin ajaa. Mullin kohdalla osaa jo ajatella hiitin kulun. Koppiin meno on aina arvoitus ja seikkailu, yleensä siinä tulee vähintään yksi mustelma tai ainakin silmälasit menee vinoon (mikäli täti on muistanut pukea ne), radalla katokselta lähtö on joka kerta hiuksia nostattava kauhunäytelmä, hiitti lampsutellaan lähes laiskasti, jonka jälkeen kaikki sujuukin sitten niinkuin normaalin hevosen kanssa. Poto Kananen onkin sitten mysteeri, kaikki voi sujua, tai olla sujumatta, voi irrota käsi tai murtua persus. Täti saattaa itkeä tai kauhusta voi iskeä vaikka hoisut sotkeva ripuli. Tallia kohti lähti siis nenäliinat, ja vaihtohoisut mukaan pakannut täti.

Tallilla ponit sisälle, koppi valmiiksi ja aito paniikki. Ei apukäsiä paikalla!! Oma porukka, mussukat Satu ja Jossu olivat suunnistusratsastuskilvoissa, mistä muuten kotiin tuotavaksi oli tyylikäs voittajaruusuke. Siinä sitten suoritettiin muutama hätäpuhelu ja sain apua paikalle. Ei kuitenkaan tällä kertaa poliisi tai palokunta. Ennen avun saapumista päätin kokeilla Poton kopitusta, hän kun ei varsinaisesti syöksähtele tai räjähdä hätääntyessään. Paetessaankin antaa kiinni jo ennen kuin ruokaämpäri on haettu.

Poto tallista ja koppia kohti. Hetken silmiteltyään mamma käpsytteli koppiin kaikessa rauhassa, sain itsekseni takapuomin tärisevin käsin kiinni ja huokasin. Ei voi olla totta! Voiko näinkin tapahtua!! Olo oli kuin olympiavoittajalla! Ja hevonen seisoo rauhassa kopissa. Ainoa hieman huolestuttava epäkohta, minkä huomasin sieltä kopista yläviistosta vielä ulkona olevaa puttea katsoessani oli se, että tädin innostus uusista rehuista on muutamassa viikossa kerryttänyt Poton jo ennestäänkin ei niin hoikalle uumalle muutaman sentin lisää. No, lihavat on lepposia.

Apujen saavuttua Mullin kopitus, mikä menikin totuttuun tapaan rimpuilun ja syöksymisien kera, tällä kertaa ei kuitenkaan käyty "omalla lenkillä". Putet luojan kiitos matkaavat hienosti. Radan päässä sitten hölköteltiin hiitti leppoisilla vauhdeilla, Mullin kanssa omat kommervenkit ja kauhut katokselta lähtiessä, mutta Poto hämmästytti rauhallisuudellaan ja toimivuudellaan. Kiltisti se kuunteli hysteerisen tädin ohjeet ja toimi niinkuin ohjeistettu. Varsinainen kultakimpale. Hiitin jälkeen molemmat putet kävelivät reippain askelin suoraa koppiin, eikä täti mahtanut mitään silmään pyrkivälle onnen kyyneleelle. Nyt tuntuu hyvältä taas jatkaa, leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä.

- Päivi