Mulli The great kun siirtyi ajasta iäisyyteen, jäi sydämeen tyhjä kolo. Moni asia ei tuntunut enää samalta ja tuntui hetkellisesti jopa että hevosharrastus oikeastaan olisi hyvä lopettaa tähän. kun siinä itkun sumentamilla silmillä näpyttelin tovereille viestejä, tuli eräältä ystävältä paluupostissa kuva tekstin kera: voisinks mä olla syypää sun hymyyn. Kuvassa kaunis piirtopäinen tamma Helmi.  Tamma on entuudestaan tuttu muutaman vuoden takaa, silloin hänen ollessa 2 v, ihastuin jo totaalisesti. Pilkettä silmässä ja sellainen hyvähermoinen otus.

Eipä siinä kovin montaa silmän räpäystä tarvittu kun homma oli selvä. Lomalta palatessa siis Helmin hakuun. Kerran kävin tammaa juoksuttamassa ja yhden maastolenkin ratsain ja totesin että juu hyvä on.

Heti ensimmäisinä yhteisinä päivinä Heme päätti näyttää mistä hänet on tehty. Turoista ja vokkereista ja omista ajatuksista. Notkea lapsenvartalo taipuu hienosti suuriin pukkeihin, ja hienosti sujuu myös takajaloin seisonta. Tarhasta pakeneminen on suorastaan taikatemppu. Karsinaa siivotessa hän myös sangen liukkaasti ääneti poistuu kottikärryjen yli vapauteen kuin ninja. Kaikessa rauhassa tosin, ja antaa helposti kiinni mikäli on ruokaa mukana. Eihän tuota voi kuin rakastaa!!

Ratsain Heme on ollut positiivinen yllätys, helposti oppiva ja taipuisa. On sitä keretty jo koutsin silmän allekin harjoittelemaan.

Ensimmäinen kuukausi meni ratsain ja tutustuessa, ja kun viimein sitten päätin lähteä ajolenkille, takoi sydän varmaan tuhatta ja sataa. Edellisestä itse ajetusta lenkistä on vierähtänyt vuosi, ja ikävä kyllä onnettomuus on edelleen kahden vuodenkin jälkeen kirkkaana mielessä. Valjastelin Helmin karsinassa, ja hämmästyin sillä mullin jäljiltä sain löysätä valjaita urakalla.

Viimein sitten talutin Helmin paikalle missä asemoidaan kärryt perään, ja nuo kärryt olikin sellainen ihmetys että hän päätti ettei tule tallista ulos. Tässä kohtaa mietin päivieni todella olevan luetut... Mutta mentävä on. Päättäväisesti tamma kärryn eteen nyt ei muu auta. Suuta kuivaa eikä oikein puhekaan enää luistanut..

Mitähän siinä sitten mahtoi tapahtua, hengissä selvittiin. Helmi The pikkutuhma yllätti täysin, suu olisi auennut hämmästyksestä jollei se olisi lentävän karvan, hiekan ja huulikiillon ansiosta muurautunut umpeen. Päädyin itkemään kärryillä, kun pikkutuhma leiskautti radalla kerrassaan matkaa voittavat ravit, käyttäytyi kaikin puolin kuin ihmisen mieli ja sai ehkä iiiihan pienen toivon kipinän heräämään orastavasta kilpaurasta. Tästä se ehkä lähtee, voimaantuneempana kuin koskaan. Oivoi, kesää kohti!!

- Päivi