Vietin talveni hevosettomana ja huolettomana, syöttelin sorsia ja makasin sohvalla katselemassa Kauniita ja Rohkeita ym. mukavaa. Hevostelun sijaan ehdin puuhastella pitkän talven aikana kaikenlaista hauskaa. Toverini Tanjan kanssa hortoilimme keskitalvella vajaat kolme viikkoa pitkin Kamputseaa. Olimme suorittaneet Suomessa parin päivän "alkuverryttelyn" (sisältää runsaasti valvomista ja virvokkeita) ja matkustaneet 26 tuntia, kun saavuimme Siem Reabiin pariksi päiväksi. Levähdimme hotellissa hetken ja lähdimme syömään ja "yksille", koska seuraavaksi aamuksi olimme sopineet kyydin Angor Watin temppeleitä katsomaan. Noh, kaikki jotka meidät tuntevat, arvaavat varmasti, miten tämä tarina jatkuu... Olimme mussuttaneet makoisat eväät ja nauttineet muutaman tuhdin aperitiivin (enemmän alkoholia kuin lantrinkia), kun pöytäämme pelmahti uusiseelantilainen pariskunta parin ranskalaisen kaverinsa kanssa. Heillä oli pakottava tarve kantaa pöytään runsaasti tequilaa, ja koska olemme toverini kanssa hyvin kasvatettuja yksilöitä, niin luonnollisesti juodaan mitä eteen tuodaan. Hoipertelimme joskus aamuyöllä siksakkia hotellille ja muutamaa tuntia myöhemmin lähdimme kivikasoja katsomaan. Onneksi kumpikaan meistä ei kärsi amatöörijuoppojen vitsauksesta eli krapulasta, mutta täytyy myöntää, että kaiken sen valvomisen, matkustamisen ja juopottelun jälkeen emme varsinaisesti olleet into piukeana raahustaessamme +34 asteen helteessä tuhansien muiden turistien mukana kivikasalta toiselle. Kiviset maissintähkät on nyt nähty.

Onneksi ei siis ollut hutera olotila tähän tyyliin.

Lemu on edelleen omistuksessani, se on toiminut tuntijunana toverillani Tanjalla viime syksystä asti. Itse olin käynyt viime syyskuun jälkeen Lemun selässä huimat neljä kertaa: marraskuussa, tammikuussa, maaliskuussa ja huhtikuun alussa enkä ollut muillakaan hevosilla ratsastanut, pari kertaa Lemuilureissuillani olin samalla mennyt hetken Tanjan Pöhnällä (meidän hevosilla on melko veikeitä lempinimiä). Sitten päätin, että viides kerta toden sanoo ja ilmoittauduin Ypäjälle keskiviikkokisoihin (Ypäjän opiskelijoiden järjestämät pikku hyppelyt). Oletin, että koska Lemu on liikkunut ja hyppinyt pikkuesteitä säännöllisesti läpi talven ja itse olen ratsastanut 4 kertaa viimeisen 7 kuukauden aikana, niin voin suoriutua 90 cm ja 100 cm radoista. Ajelin siis kyseisenä keskiviikkona töistä suoraan Tammelaan hakemaan Lemun ja siitä Ypäjälle hyppelehtimään. Touhu oli aivan samanlaista kuin ennenkin eli ohjat eivät pysyneet käsissäni ja ratsastin miten sattuu. Huristelin kuitenkin molemmat ringit reippaasti tuplanollalla, ja olin molemmissa luokissa selvästi nopein eli siis voitin molemmat luokat. Olin melkoisen masentunut ajaessani Tammelaan palauttamaan Lemua, koska tajusin että olen kaikki nämä vuodet treenannut aivan turhaan ja uhrannut touhuun älyttömän määrän:

a) aikaa

b) vaivaa

c) rahaa

d) verta

e) hikeä

f) kyyneleitä

g) mielenterveydestäni puhumattakaan

Todellista kohtalon ivaa, että tämä oli ensimmäinen kerta kun voitan kaksi luokkaa minkään sortin kyläkilpailuissa ikinä eli tästähän voi vetää suoran johtopäätöksen - mitä vähemmän treenaa, sen paremmin menestyy.

-Pynde