Poto potaatti on kärsinyt vartalon jäykkyydestä, kuten omistajansakin. Jumeja ja jäykkyyksiä on hoidettu kauttaaltaan hyvällä menestyksellä, ruokavalion tukea unohtamatta. Viimeisen silauksen tulivat hoitamaan pienet henkilöt Saksanmaalta, nimittäin iilimadot.

Mitä isot edellä siis toverit Aino ja Heidi, sitä pienet perässä, täytyihän meidänkin kokeilla. Iltapuhteiksi hierojamme Niinan kanssa niitä sitten potaattikseen ripusteltiin yhteensä neljä kappaletta. Tai no, Niina ripusti, minä katsoin vieressä ja taivastelin. Kummallisia otuksia toden totta. Kolme ensimmäistä tarttui hyvällä ruokahalulla niille osoitettuun "buffetiin" mutta neljäs olikin vähän krantumpi yksilö ja käiveröi etujalassa pitkän tovin ennenkuin löysi itselleen oikean kohdan.

Yksi Saksankaveri oli kerrassaan niin ahne että imaisi mahat täyteen kintereen kohdalta alta aikayksikön ja kellahti pullukkana maahan. Äkkiä liero purkkiin ja odottelemaan milloin muut putoilee. Kyllä siinä sellainen reilu kaksi tuntia meni ennenkuin homma oli hanskassa, etujalan käiverö sattui vielä olemaan hitaampaa sorttia liikkeissään, eikä meinannut lopettaa apehtimista millään.

En tiedä, mutta jotenkin näiden neljän luikeron buffettikäyttäytymisestä tuli mieleen karvamopojen risteilyt, yksi ahnehtii mahan pullukaksi heti kun ruokaa näkee, kaksi nauttii tasaista tahtia ja sitten on se viimeinen jolle sanotaan että "VAUHTIA SIIHEN NAUTISKELUUN". On se vaan onni että meitä ei runsaan apehtimisen jälkeen laiteta purkkiin ja pakasteta. Nyt sitten jännityksellä odotan miten hoito vaikuttaa potaattikseen, josko se vaikka villiintyy ja ryhtyisi pukittelemaan.

- Päivi