Lauantaina 26.7. eli viikko Iisalmen kisojen jälkeen olikin ns. kotikisat eli Jokelassa seuraestehyppelyt. Toimin kilpailunjohtajana, joten kärräsin Lemun kisapaikalle karsinaan päiväksi lepäilemään samalla kun itse touhotin kisajärjestelyiden parissa. Hyppäsin vain päivän päätteeksi viimeisen luokan eli yhden metrin (1m).

Tästä reissusta ei sitten selvittykään ilman eläinlääkäriä! Tosin lääkäriä ei suinkaan tarvinnut Lemu, vaan minä. Silmääni iskeytyi hetki ennen luokkani alkua joku viheliäinen, lentävä sittiäinen ja sen seurauksena näkökenttäni sumeni tyystin, koska kyynelehdin vallan vuolaasti. Onneksi kisoissa oli tyttärensä kuskina tuttu eläinlääkäri Eija, joka kaiveli salkustansa silmähuuhdetta sittiäisen häätämiseksi ja kirkuvan punaisen silmämunani rauhoittamiseksi. Ja ilmiselvästi aine todellakin auttoi, koska olin ainoa toiseen vaiheeseen päässyt ratsastaja, joka näki oikopolun 1. vaiheen viimeiseltä esteeltä toisen vaiheen 1. esteelle, ja tämähän toi meille sinivalkoisen rusetin :)

Seuraavana viikonloppuna olikin taas ohjelmassa helteistä ajelua Pohjanmaalle kenttäkisojen merkeissä. Suuntasin Lemun kanssa lauantaina kisakaverilleni Tanjalle Hämeenlinnan takamaille ja valmistauduimme kilvanajoihin uittamalla hevosia 20 m päässä yleisestä uimarannasta, joten saimme runsaasti huomiota osaksemme (olimme kyllä aivan oikeassa paikassa ja luvan kanssa).

Sianpierun aikaan pakkasimme hevoset autoon ja köröttelimme Tanjan hikipöntöllä (vanha Transporter – ei ilmastointia) Alavudelle. Koulurata ryskytettiin maneesissa heti aamutuimaan ja olipa ahdasta vääntää lyhyellä radalla (A-merkki), kun yleensä aina helpon luokan ohjelmat ovat pitkän radan ajeluita. Rataesteet oli sijoiteltu vain hieman sairastarhaa suuremmalle pläntille, jollakin ihmeen kaupalla selvisin radasta vain yhdellä pudotuksella. Harmonisesta ratsastuksesta ei todellakaan voi puhua, lähinnä keskityin vetämään sisäohjasta, jotta ylipäätään osuin seuraavalle esteelle.

Olimme varanneet hepoillemme tallista päiväkarsinat ja kaikesta ympäröivästä hulinasta piittaamatta sekä Lemu että Tanjan Niitti pötkähtivät tyytyväisinä karsinoihinsa makoilemaan pariksi tunniksi. Muutama kilpakumppani hämmästelikin elikoiden rauhallisuutta. Mitäs sitä turhia stressaamaan!

Alavuden maastorata kulkee hiekkakuopalla ja on erittäin raskas. Siellä on täysin mahdotonta päästä ajassa maaliin (helpon luokan tempo on 490m/min), koska kuoppaan laskeudutaan melko jyrkkää, mutkaista ja pinnaltaan kovaa tietä pitkin. Sitten kuopan pohjalla hypellään mm. trakihauta, portaat alas sekä ns. laatikkovesi eli tukin yli hyppy pikku ”uima-altaaseen” ja sieltä pois. Ja sitten kiivetäänkin upottavassa hiekassa todella jyrkkää seinämää ylös. Kaverini Pipsa kuvasi pätkän, pitäisi löytyä täältä https://www.youtube.com/watch?v=po8QjjfSu34. Ajattelin jo ettei Lemu pääse mäkeä ylös ollenkaan, mutta kyllä se sitkeästi kömpi ylös asti. Yliaikaa tuli reilu lähes 40 sekuntia, mutta nousin silti ruseteille! Kaikki tosiaan saivat aikavirheitä, mutta silti yllätys oli suuri, kun sain punaisen rusetin. Ja toverini Tanja nousi siniselle rusetille eli toiseksi saaden vain 20 s yliaikaa. Vertailun vuoksi: Niinisalossa ei tullut rusettia toukokuussa tuloksella 58,2 ja nyt tuli tuloksella 80,8.

Kotimatkalla viihdytimme jossain Kangasalan-Pälkäneen seudulla suurehkoa joukkoa veneilijöitä/onkijoita/rantakahvilan asiakkaita: oli aivan pakko päästä uimaan ja ranta oli niin kivinen ja möykkeröinen, että ”uimme” tyylikkäästi käsipohjaa heti 3 metrin päässä rannasta, vaikka vettä ei siinä kohtaa ollut kuin polviin asti. Ja takaisin rantaan palaaminen sujui hyljemäisen ketterästi…                                                                                                                                                                    

-Pynde