Pylle-tädin kanssa tässä iltaa istuessa muisteltiin kaikkia hauskoja tarinoita männävuosilta. Yhdessä vietettyjä vuosia alkaa olla kasassa jo kymmenkunta. Ehkä yksi ikimuistoisimmista tarinoista lie se, kun koin aitoja kauhun hetkiä ensimmäisellä yhteisellä maastollamme, saavuttuamme yhdessä tuumin Sammaliston tallille talvehtimaan laitumelta. Tämä tapahtui juurikin ystävyytemme alkuaikoina.

Pyndellä oli tuolloin ratsuna kuumista kuumin tepastelija, vanha tamma Vapsu. Itselläni tuolloin vain yksi ja ainoa, kovaluontoinen tamma Joiku. Useasti hämmästelimme sitä kuinka kaksi kovapäistä ja kuumaa hevosta sopivat mainiosti samaan tarhaan ja käytännössä pöllistelivät lähes päällekkäin kaikki ulkona viettämänsä minuutit. Hupaisat mummelit.

Päätimme eräänä päivänä lähteä yhdessä tuumin maastoon, ja samalla hieman kartoittaa uusia reittejä, kumpikin hevosista kun oli maastovarmoja, ja reippaita etenemään. Olin mielissäni että olin löytönyt ystävän joka oli yhtä innokas maastoilija eikä pelännyt antautua välillä kiitolaukan tiimellykseen. Ja Oi niitä ihania tarinoita jännittävistä kenttäkisoista! Maastolenkin olivat parasta hupia yhdessä.

Olimme taittaneet jo hyvän matkaa hiekkatietä kun päätimme kääntyä ja käydä vielä tutkailemassa metsäpolkuja. Löysimmekin ihanan reitin, mukavaa vaihtelua tiellä puksuttamiselle. Kuitenkin yhteisestä ajatuksesta päädyimme kääntymään polulta aukiolle, jonka luulimme kenties johtavan uusille poluille. Tässä kohtaa huomasimme että luulo ei ole tiedon väärti.

Mukava arkinen rupattelu päättyi kuin seinään, Pynden humpsahtaessa Vapsun kanssa yht äkkiä suon silmäkkeeseen. PANIIKKI!!! Muistan Joikun kastuneen hieman etujaloistaan ja peruuttaneen takaisin kuivalle maalle. Itselläni pyöri mielessä ajatus "HYVÄJUMALA, MÄ OLEN LÖYTÄNYT YSTÄVÄN JA NYT JOUDUN KATSELEMAAN KUN HÄN KUOLEE!!! " tapailin jo puhelinta taskusta että hälytän poliisin, palokunnan ja eläinlääkärin paikalle. Kaikki kävi kuitenkin silmän räpäyksessä. Luonnollisesti Pyndellä ei ilmekään värähtänyt, ja tuossa tuokiossa Vapsu ja hän olivat kuivalla maalla. Itse haukoin henkeä ja pidättelin itkua polvet tutisten. Pynde tokaisi ylösnousemuksen jälkeen että "pitää kato antaa ohjaa ni sit ne pääsee rämpii paremmin".  Itse olin naama valkoisena enkä lähes uskaltanut hengittää.

Polkua pitkin lähdettiin hiippailemaan kotiin päin. Itse olin ehtinyt rukoilla muutamaan otteeseen ja muutenkin tunnelmat Joikun selässä olivat hartaat. Pynde jatkoi arkista rupattelua tallille asti, ja itse mietin että nyt oli kuolema vähintäänkin lähellä. Tallilla todettiin että sekä Vapsu että Pynde olivat selvinneet naarmuitta. Itse kärsin pienet henkiset vammat ja jalat olivat makaronia säikähdyksen jäljiltä vielä kotiin lähtiessä. Tuumailin mielessäni että on se Pynde kyllä rautaa. Ja samalla turvallisin maastokaveri mitä maa päällään kantaa.

Tuolloin, kymmenkunta vuotta sitten, en osannut aavistellakaan mihin kaikkiin seikkailuihin vielä yhdessä päädytään. Ja toivon mukaan päädytään vielä jatkossakin.

- Päivi