Vuosien karttuessa olen havainnut hevosharrastuksessa aivan uusia ulottuvuuksia. Esim. varustehankitoja teen ihan eri perustein kuin aikaisemmin. Viime talvena oli pakko nöyrtyä ostamaan satulavöitä sillä perusteella, että saan kiristettyä vyön kipeillä etukäpälilläni. Monesti kun lähdemme tallitoveri Katrin kanssa maastoon, päivän lenkki päätetään kuskien, eikä suinkaan hevosten kunnon mukaan. Katrilla oli yllättävän jalkautumisen aiheuttamia vaivoja jotka jossain vaiheessa rajoittivat maastoilua. Kerran kysyin mikä on tämän päivän tilanne. Vastaus:" Tosi hyvä, lonkasta meni tunto kokonaan, eli voidaan tehdä millainen lenkki tahansa."

Olemme Katrin kanssa molemmat niin vanhoja, että olemme ratsastaneet jo kauan ennen turvaliivejä ja -kypäriä. Aikakautena jolloin sai lähteä kakspäällä ilman satulaa maastoona ja tippua hevosen selästä ilman että puhuttiin turvallisuusriskeistä. Ehkä se selittää osittain tuon osion, ettei edes vaivat tuo millään lailla järkeä kuskeille. Onneksi alla on kuitenkin itsenäiseen toimintaan kykenevä eläin joka on varustettu saaliseläimen itsesuojeluvaistolla, joten tähän asti olemme selvinneet retkistä hengissä.

Pari esimerkkiä:

Minä hiekkakuopilla: "Ravataanko tuo mäki ylös, jatkuukohan tie mäen päältä mihinkään?" Katri :" Ei kai tie voi loppua, ravataan!" Arvaatte että tie loppui kuin seinään niin että pudotusta oli alaspäin noin neljä metriä. Onneksi puteilla oli silmät auki.

Minä ennen ojaa vilkaasti liikennöidyn tien varressa (minne ajateltiin mennä joku viikonloppuaamu, mutta sitten päätettiinkin mennä perjantai-iltana..):" Tuo oja on tosi matala,siitä pääsee varmaan ihan helposti yli." Yllättäen hevoset pitikin ojaa syvänä ja päättivät kuskien suureksi yllätykseksi hypätä sen yli. Näiden tapahtumien jälkeen tuumataan :" Enpä tullut ajatelleeksi, eipä tullut mieleenikään että näin voisi käydä" ja jatketaan matkaa.

Toistaiseksi ollaan maastoiltu aika paljon kahdestaan, kumma kyllä mutta meidän retkille ei ole ollut tungokseen asti osallistujia ;D

- Heidi