Onneksi vanha kansa on opettanut, että sateen jälkeen paistaa aina aurinko. Vaikka elokuun kisailut menivätkin heikommanlaisesti, niin en heittänyt lusikkaa nurkkaan, vaan ilmoittauduin kilpailemaan JOKERAn seuranmestaruudesta. Kilpailu ei varsinaisesti nauttinut suurta kansansuosiota, senioreiden estemestaruus ratkottiin kahden kierroksen kisana, korkeuksina 95 cm ja 105 cm ja osallistujia luokkaan oli neljä, meistä kolme taisteli mestaruudesta. Lemu oli jälleen oma vetelä itsensä, mutta onnistui vääntäytymään molemmilla kierroksilla kaikkien esteiden yli rikkomatta ainuttakaan ja equipe kertoo, että toiseksi sijoittunut ratsukko otti yhteensä kolme puomia. Sehän tarkoitti ylivoimaista tuplavoittoa eli saatiin sinivalkoinen rusetti sekä luokkavoitosta että seuranmestaruudesta. Suunnilleen joka vuosi olen mestaruuksiin osallistunut, edellisen kerran sain voittopokaalin käpäliini vuonna 2004 ja silloin ratsuna oli Muuli (jo vuosia sitten kuollut ja kuopattu). Arkistojen uumenista löytyikin joku kenttäkisakuva Muulista kyseiseltä vuodelta. Ja kylläpä minäkin näytän ihan pikku tytön tylleröltä tuossa kuvassa :)

Kenttäkisakausi päättyi Niinisaloon syyskuun puolivälissä ja siellä kaikki sujui vanhaan malliin eli vähäenerginen koulurata, yksi puomi rataesteiltä ja puhdas maasto. En edes hätääntynyt, vaikka arpajaisissa napsahti numero 13 kilpailunumeroksi. Muistan hämärästi huristelleeni samainen numerolappu rinnuksissani pitkin Niinisalon metsiä Vapsulla vuonna 2007.

Tässä kuvamateriaalia Niinisalosta laiskan tädin hevosen hokituksesta ja itse kilvanajoista. Nämä hetket jälkipolville taltioi toveri Elina.

-Pynde