.. Eikä nyt todellakaan ole puhe yltiöpositiivisen hevostädin notkeudesta vaan jostain aivan muusta. Antakaahan kun kerron miten tämä tarina meni.

Tässä kun näitä vuosia hevosten parissa on tullut vietettyä useampi, ei tietenkään onnettomuuksiltakaan ole voinut välttyä. Toiset tosin telovat itsensä nuorina ja mureina, mutta tämä pylkkerö päätti ryhtyä remonttihommiin vasta "kokeneemmalla iällä"..

Elettiin herran vuotta 2013, lokakuuta, tarkalleen 30.10. Hoitoponi Hottis oli hyvällä mallilla ajamisen suhteen, eikä mitään ongelmia tuolloin 2v orin kutaleella ollut ilmennyt. Kunnes. Siitä pihasta lähteissä tuli huudettua ne kuuluisat "meil ei sit oo puhelinta mukana!", johon vastaus "okke, tullaan sit hakee  teidät varvikosta kun poni tulee kärryt tyhjyyttä kolisten takas". Perus tallihuumoria, naurut päälle. Matka alkakoon. Päästyämme n 400m päätti  Pikku hottentotti toteuttaa ajatuksiaan ja kokeilla kuljettajan vireystilan yrittämällä poistua tieltä. Ensimmäinen kerta kun hän näyttää mitään muuta kuin kuuliaisuutta sai kuljettajan valppaaksi, ehkä tuli siinä himpun verran säikähdettyäkin. Matka kuitenkin jatkui käyntivauhtia, kunnes nosteltiin siinä pikku hölkkä, ja sitten se tapahtui.

Täysmittanen hepuli, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hottis päätti jatkaa matkaansa vinhassa pukkilaukassa hakkuuaukion läpi pellon kautta kotiin. Jokainen osaa tässä kohtaa päätellä, että kun tarkoin varjeltujen  20vuotta vanhojen mustangien vastauusittu rengas menee täydessä pukkilaukassa kannon yli, tulee kärryistä ikään kuin katapultti, ja kuski sekä apukuski lentää kärryiltä kuin kananmuna. Siellä sitä sitten varvikossa hämmästeltiin vaurioita, apukuski oli jo noussut jaloilleen ja puisteli vaatteitaan kun minä hieman sekavana tuumin että kappas, miten mulle on kasvanut kolmas utare. Kotvan sitä äimisteltyäni oivalsin että jumantsuikka sehän on mun olkapää, hitusen väärässä kohtaa. Sehän selitti senkin ettei käsi oikein liikkunut ja ajatus jaloille nousemisesta sai silmissä sumenemaan. Luojan kiitos kipushokista, touhukkaana tuumailin että tämähän on nostettava omaan paikkaansa ja tuokion siinä irvisteltyäni sain kuin sainkin olkapään paikoilleen. Tässä kohtaa poni oli ehtinyt kärryt tyhjänä kotiin js talonväki tuli vastaan jo autolla. Siitä sitä sitten apukuski ja minä lähdettiin autolla kohti sairaalaa.

Matkalla tuumin kuumeisesti että miten kummassa saan anorakin pois päältä kun kädet ei nouse ( onnistuu kun kumartuu kohti lattiaa kädet suorana ja ystävällinen hoitaja riuhtoo takin pään yli..). Päivystyksessä ei sinällään ollut hirveää ruuhkaa joten pikku odottelun jälkeen kuvattiin sekä allekirjoittaneen olkapää että apukuskin selkäranka ja kylkiluut. Mainittakoon tässä että hänellä murtui muutama niskanikama sekä muutama kylkiluu. Vihdoin lääkäri tulee kotiuttelemaan, röntgenistä tuli tulokset että olkapää on paikoillaan (no hyvänen aika, kai nyt, kun sen itse sinne laitoin), ja että otat kotona buranaa ja laitat mobilatia. Kunpa sillä ohjeistuksella olisi pärjännyt.

Kipu senkun jatkui ja hämmästyttävien juonenkäänteiden jälkeen olkapää päädyttiin leikkaamaan 4.12, sitä kun ei paikoillaan pitänyt enää kuin lihakset, jotka nekin vähäisestä jumpasta lie aika surkastuneet. Voin kertoa myös näin kahdesti ilman kipulääkkeitä synnyttäneenä, että olkapääleikkauksen jälkeiset kivut on sitten jotain niin järisyttävää, että toiste en sellaiseen operaatioon toivottavasti joudu. Lääkkeet tosin olivat siitä mukavat, että vaikka sattui niin että korvissa soi, ei v***ttanut juuri lainkaan. Puoli vuotta lävähti ratsastuskieltoa, eikä myöskään tarvitse elätellä toiveita pesäpalloammattilaisen urasta. No, pallon heitto ei ole koskaan lukeutunut vahvuuksiini, joten sen asian kanssa pystyn kyllä elämään.

Kuntoutus sujui luojan kiitos ilman kummempia takapakkeja, ja kuten ortopedi jo ennen leikkausta totesi, pääsiäisenä et muista enää koko leikkausta. Siinä kyllä ennuste piti paikkansa, leikkausta ei juurikaan muista, mutta tietyllä tavalla moisen operaation jäljiltä on muuttunut varovaisemmaksi monessa asiassa. Eipä sitä nuorena ja notkeana käynyt edes mielen vieressä että harrastuksen parissa saattaisi joskus sattua pahastikin. Onneksi kuitenkin tässä onnettomuudessa oli irrallaan vain olkapää, voi olla että pään irtoaminen olisikin ollut toinen tarina...

- Päivi