Sellaista se on se elämä välillä. Pottis lähti toukokuussa miehelään, Corleonelle. Emännällä suuren suuret odotukset ja haaveet. Mutta kuinkas sitten kävikään.

Kohteessa, oriin ohi käveltiin niin lanteet keikkuen, ikään kuin annettiin ymmärtää. Kyllähän siinä itsellä kummasti toiveikkuus heräsi. Mutta ei. Kunnon kiimaa odoteltiin juhannukseen asti. Koko alku kesän päätti prinsessa pitää tiukasti jalat ristissä. Toisaalta, mikäs siinä. Juhannus meni mukavasti sitten panohommissa. Tässä kohtaa olin varma että 16 pv ultra ja tamma kotiin.

No niinpä niin. 16pv ultra ja tyhjä on kuin Turusen pyssy, mutta kohdussa on ödeemiä. Sulfaa perkele. Ajattelin että menköön.

Kiimaa ei näy ei kuulu. Kiimapiikkiä? Menköön. Kiimaa ei edelleen näy ei kuulu. Kiimapiikkiä? No jos nyt sitten vielä...

Seuraavaa kunnon kiimaa odotettiin elokuun puoliväliin, jolloin kaikki toivo oli jo lähes menetetty. Mutta kun se kiima tuli, niin siihenhän se on sitten vielä lauottava. Toiveikkaana.

Tuskan hiki otsalla tuumailin että mitä kummaa teen taas yhden talven tyhjällä tammalla, kun kalustoa alkaa kieltämättä olla ihan riittämiin yhdelle naiselle. Kuin tilauksesta, Corleonelle samaan aikaan saapuneen tamman omistaja etsi itselleen mukavaa Heppakaveria, ja ilmaisi kiinnostuksensa Prinsessasta. Tuumasin että no hitto miksei! Sovittiin speksit kuntoon ja niin lähti Pottis maailmalle. Seuraava ultra tehtäisiin sitten uudessa kodissa.

Vaan eipäs ryhdytä iloitsemaan. Sillä Potoliinihän sitten uudessa kodissaan päätti näyttää oikein kunnon kiiman. Voinen siis viskata kirveen kaivoon, sinne niiden muiden kirveiden joukkoon ja todeta jälleen että ei ollut minun vuoteni. Ultrataan nyt vielä varmuuden vuoksi, kurjuuden maksimoimiseksi ja jäädään kädet taskussa odottamaan ensi kesää.

Tasan ei käy onnenlahjat.

- Päivi