Tarkoitus oli käydä hyppelemässä jotkin pikku estekisat ennen Ypäjän hallikenttäkisoja. Noh, en kerinnyt, joten aloitin kisakauden suoraan hallikisoista. Ypäjällä olisi ollut treenimahdollisuus ennen kisoja, mutten kerinnyt sinnekään. Kotimaneesissa olin aikonut hypellä vähän erikoisesteitä ennen kisoja, mutten jaksanutkaan kanniskella esteitä, joten tyydyin mielikuvaharjoitteluun: hyp, hyp, hyp, hyp…

Kisat järjestettiin maaliskuun lopulla hyisessä talvikelissä; maneesissa oli tietysti lämmin kun ratsasti ja ulkona sitten sata astetta pakkasta ja helvetillinen tuuli. Päivän ohjelma sisälsi siis lähinnä pukemista ja riisumista. Kouluohjelma oli sama helppo A kuin viime keväänkin hallikisoissa ja tuomarikin oli sama. Sain kolme pistettä enemmän kuin viime vuonna ja koska kävin talven aikana kolme kertaa kouluvalmennuksessa, niin tästähän voi suoraan laskea, että sehän on piste per valmennus. Hitsinvitsi, olisi pitänyt käydä kolmekymmentä kertaa lykkimässä koulutunnilla!

Rataesteillä putosi yksi puomi, ja valtavaan Haimi-halliin rakennetusta maastoradasta selvisimme virheittä. Lopputuloksissa olimme tasan luokan puolivälissä eli 20. /40. Siis normipäivä.

Jokelassa järjestettiin sitten estekisat, joihin suuntasin; tosin vanha Hiaceni aiheutti jännittäviä hetkiä. Se oli äännellyt kummallisesti muutaman viikon, kun kävin näyttämässä sitä korjaajasedälle muutamaa päivää ennen kisoja. Tuomio oli, että laturin laakerit huutavat hoosiannaa ja kyseinen aparaatti hajoaa hetkenä minä hyvänsä. Korjaajasetä käski mennä ostamaan uuden laturin ja lupasi vaihtaa sen kisojen jälkeisenä päivänä. Kurvasin Motonettiin, jossa myyjä kertoi, että omistamaani kärryyn löytyy kahta lähes samanlaista laturia, joissa joku letku on vaan vähän eri lailla. Laturimallin voisi kuulemma selvittää ryömimällä auton alle ja etsimällä laturin ja siitä jonkin numerosarjan. Ilmoitin etten aio ryömiä mihinkään, joten ostin molemmat laturit (sen väärän sai palauttaa) ja vaapuin kaupasta ulos syli täynnä tavaraa. Vanha matolaatikkoni kesti kisareissun Jokelaan laturin hajoamatta, kävin hyppimässä metrin luokan. Esteitä ei hajonnut, mutta aika oli liian hidas palkintojenjakoa ajatellen. Metrikymppiin oli ilmoittautunut lisäkseni kaksi mieshenkilöä, mutta kumpikaan ei ilmestynyt lähtöviivalle, koska molemmat kärsivät ns. Tuhkimo-syndroomasta (=kenkä hukassa), joten hyppelin kympin rataharjoituksena. Yllättäen Lemu selvitti radan 0-0 tuloksella, joten vaadin kovaäänisesti lohdutuspalkintoa itselleni. Ja sain myös, vaikka tuomaritornista yritettiin väittää, että oikeasti olisin saanut aikavirheitä jo perusradalla, kun kurvailin niin hitaasti ja pitkät tiet. Minäkö?

-Pynde